Pakkasrajoja

Blogikirjoittajan laiskuus on päässyt valloilleen, kun lämpömittari on painunut yhä syvemmälle miinuksen puolelle. Kirjoitusten vähyys on suoraan verrannollinen heppailujen määrään, mutta kylmyyden lisäksi syy vähäiseen ratsastusintoon on ollut yöunten vähyys, joka johtuu kasaantuneista tekemättömistä töistä. Laiskuus siis ehkä kuitenkin se perimmäinen syy, tai ainakin se, että on tullut tavaksi jättää kaikki hommat viime tippaan.

Ennen kuin Suomen sääolot vaihtuivat Siperian kanssa ratsastelin useampana iltana maneesissa ilman jalustimia ja tunnustelin istuntaani ja hepan herkkyyttä. Uskaltauduin jopa laukkaamaan muutamaan kertaan ilman jalustimia (uu, täti-extremeä!). Harkitsin jopa ilman satulaa ratsastamista, kun olin löytänyt istuinluuni ja tasapainoni ihan uudella tavalla Assun kanssa.

Mutta sitten pikku prinsessalleni tuli kiima. Rakas kultamussukka Possuni vinkui ja luimi ja louskutteli hampaitaan ja uhitteli kaikin tavoin, ja kun en uskonut, vaan jatkoin puhdistusta, olin saada hokinreiät otsaani, kun menin nostamaan takakaviota. Sain alkukantaisen raivostumisreaktion (en tiennyt sen olevan mahdollista) ja poni-parka kiipesi karkuun melkein naapurikarsinan puolelle. Poistuin boksista käytävälle vetämään henkeä, koska säikähdin niin, että sykkeeni huiteli lähellä maksimia. Kun olin rauhoittunut, otin suurieleisesti karkkia taskuun ja siirryin takaisin nostamaan sen samaisen takakavion. Taputtelin ensin Assun pyllyn päältä ja siitä vähitellen jalkaa pitkin alemmas, kunnes käteni oli nostokohdassa, ja tällä kertaa Assu ei edes vinkaissut. Karkki palkaksi siitä hyvästä ja takaisin käytävälle pyyhkimään hikipisarat otsalta. Ajattelin jo jättää ratsastuksen väliin, mutta kun olin satulan ja suitset hakenut, niin en kehdannut olla ratsastamatta. Martingaalin otin pois, koska luultavasi poni olisi syönyt minut sitä virittäessä. Voi sitä vinkumista, kun kiristin satulavyötä.

Yllättäin ratsastus sujuikin melko rennosti, kun pääsimme maneesiin. En ruvennut vaatimaan mitään hienosäätöä, vaan tein ympyröitä käynnissä ja ravissa, otin pikkupätkän laukkaa ja jonkin aikaa seisoskelin vaan juttelemassa, eikä Assu ollut moksiskaan. Martingaalin puuttuminenkaan ei haitannut, enkä ole itse asiassa vieläkään laittanut sitä takaisin, vaikka pahin vinkukausi meni jo ohi.

Seuraavina päivinä oli joko liian kylmä tai minulla kädet täynnä muita töitä, joten Assu joko lepäili tai liikkui Annikan kanssa. Viime viikon maanantaina Nea lupautui liikuttamaan Assua ilman satulaa, mutta olivatkin Annikan kanssa pitäneet Assulle pienen puomiharjoituksen. Alla Annikan kuvaamia videoita.






Tiistaista alkaen oli todella kylmä ja hepat olivat sisällä lähes kaikkina päivinä. Annika oli abiriennoissa, joten Assu sai viettää lepopäiviä ja parannella haavojaan. Yhtenä aamuna Assu oli nimittäin kytketty ketjuihin käytävälle karsinan siivouksen ajaksi ja saanut jonkin aikaa siinä seistyään yhtäkkiä vetopaniikkikohtauksen. Riimu ei ollut mennyt heti rikki, vaan Assu oli ilmeisesti kaatunut ja vasta sitten päässyt irti. Seurauksena pintahaavoja eri puolilla nassua, isoin haava leuan alla soljen kohdalla, mutta ei mitään pahempaa. En ollut tullut ajatelleeksi, että kukaan kytkisi Assua ketjuihin, enkä ollut huomannut sanoa vetopaniikista aamutallintekijälle. Onneksi tällä kertaa Assu selvisi säikähdyksellä. Täytynee laittaa pieni info-lappunen Assun karsinan oveen vastaisen varalle.

Eilen lauantaina vihdoin ehdin ja jaksoin itsekin lähteä ratsastamaan. Olin Rosan ja Marikan kanssa maastossa tunnin lenkillä. Tammat olivat innoissaan ja vauhdikkaalla päällä. Assu tapansa mukaan ravasi, kun Rosa käveli, ja laukkasi, kun Rosa ravasi, mutta ei silti pyrkinyt ohi eikä koheltanut. Pakkasta oli nelisentoista astetta, mutta ei se niin hirveän kylmältä lopulta tuntunut, kun oli hyvin varustautunut. Teimme pienen lenkin kiipeilymäessäkin ja testasimme Assun kanssa, kuinka syvää hanki on polun vieressä. Ihan tarkoitusella siis. Assu humpsahti hankeen melkein vatsaansa myöden ja sai ponnistella ihan kunnolla, että pääsimme takaisin polulle. Tänään tein saman lenkin Rosan ja Annen kanssa, hummat olivat vaan paljon rauhallisempia. Assukin käveli, ainakin alkumatkasta. Hiihtäjät vähän Possua hämmästyttivät, mutta ei se niitä ruvennut säikkymään, kun ei Rosakaan niistä välittänyt. Amppiksen laidalla paukkui, mutta siitäkin mentiin vaan ohi.

Nyt on hiihtoloma, joten minulla pitäisi olla hyvin aikaa ratsastaa joka päivä. Huomenna ja tiistaina on kuitenkin maneesi varattu Pantsun valmennuksiin, joten voi olla, että huomennakaan ei ehdi maneesiin. Mutta jos vaikka jatkaisi tuota maastoilua, kun se tuntuu nyt sujuvan...

Omaa aikaa Assumussukan kanssa

Tänään meinasi olla ratsastajalla herne nenässä jo tallille tullessa, kun puoli seitsemän pintaan oli pollella heinät edessä. Tyypilliseen tapaani kommentoin kaikille vastaantulijoille, että mikä nyt on, ei näin aikaisin kuulu heiniä jakaa, kun toiset tulee töistä ja asioilta, kyllä pitää voida vielä seitsemäksi tulla ratsastamaan... jne. Täältähän muuten tulee kunnon nipunapua, kun ottaa päähän. En tiedä, miksi tänään oli iltatalli niin aikaisessa, mutta päätin heinistä huolimatta mennä kevyesti ratsastamaan edes puoleksi tunniksi, vaikka päässä kihisi. Assukin jotain steppaili karsinassa, kun olin laittamassa satulaa ja ilmeisesti olin kerrankin riittävän vakuuttava komentamaan sitä, se nimittäin uskoi yhdestä sanasta ja harkitusta tökkäisystä ryntäille. Siinä samalla oivalsin, että omaa asennetta pitää heti vaihtaa, tai poni on kohta ihan tööttööt. Onneksi Assulla on varmaan jokin ekstra-aisti ja tuntosarvet sille, että minua harmittaa jokin. Se nimittäin oli maailman kiltein ja suloisin, kun vihdoin päästiin karsinasta liikkeelle.

Maneesissa oli aluksi Noora Quintoa juoksuttamassa, joten kävelin vaan pitkään löysin ohjin. Kun oripoika poistui, kokosin ohjat ja aloin hakea taas muotoa Inan ohjeet mielessä. Ei tarvinnut montaa kierrosta kävellä ohjat tuntumalla ja ulko-ohja passiivisena, kun Assu myötäsi edestä. Ravissa piti odotella vähän pitempään, koska Assua vähän aluksi hermostutti. Mutta aika pian se muisti, miten saa kehuja. Ravailin ympyröitä molempiin suuntiin ja mietiskelin niitä näitä omia asioitani. Ja kehuin Assua samalla, kun se oli niin helppo ja lutunen. Välillä otin käyntiin ja yritin harjoitella ja harjoituttaa Assulla pohkeenväistöä, varsinkin oikealle, koska vasen pohje ei tunnu menevän kunnolla läpi. Tai Assu kyllä reagoi siihen, mutta ei toivotulla tavalla, vaan vääntää itsensä ihme mutkalle, asettuu väärään suuntaan ja takapää jää jälkeen väistössä paljon. Omakin motoriikka toimii huonosti oikealle väistättäessäni, en saa pidäte-pohje -yhdistelmää jostain syystä onnistumaan, vaan pidätän ja painan pohkeella yhtä aikaa. Painoakaan en saa siirtymään oikealle kunnolla. Vasemmalle nuo avut tulevat automaattisesti oikein ja Assu vaan sipsuttaa nättejä ristiaskelia juuri oikeassa asennossa (Melkein itkettäisi, jos olisin itkijäihmisiä, kun peileissä näyttää niin hienolta!).

Kun väistöt sujuivat jokseenkin kunnolla, ravailin vielä vähän pienempiä ympyröitä molempiin suuntiin ja vaadin vähän enemmän taipumista, varsinkin vasemmalle. Heppa taipuu kropastaan ja kaulan alaosasta, mutta niskasta ei yhtään. Oikealle ei tarvitse edes pyytää taipumaan, riittää, että ajattelee loivaa kaarretta oikealle, niin Assu asettuu oikein. Vasemmalle joutuu koko ajan nykimään vähän, että turpa kääntyy ja niska ei silti välttämättä taivu kuin muutaman askeleen ajaksi kerrallaan. Ehkä se siitä pikkuhiljaa vetreytyy.

Taivuttelun jälkeen ravasin hetken pitkin ohjin ja hetken kävelin - ja kappas kevyt verryttelyni oli kestänyt reilusti yli tunnin. Olin niin keskittynyt ja onnellinen pienistä edistysaskelista, etten huomannut ollenkaan ajan kulumista! Aivan mahtavaa omaa aikaa ja luksusta olla hepan kanssa ihan kaksistaan ja saada koko maneesi käyttöön! Olipa hyvä tuuri kerrankin, että tunnit oli jo seitsemältä ohi ja sain treenata Assun kanssa ilman mitään häiriötekijöitä. Poni keskittyi tehtäviin niin hyvin, että melkein kuulin rattaiden surinan korvien välistä. Ja ehkä pieniä älyn välähdyksiä näkyi myös hetkittäin! Assu vaikutti tyytyväiseltä ja innokkaalta oppimaan, mitä siltä milloinkin yritin pyytää. Tällaisia iltoja tarvitsemme molemmat. Huomenna jatketaan samoilla jutuilla, mutta häiriötekijöiden kanssa. Siinä punnitaan, menikö tänään oppi perille (ja kummalle meistä)! Ainakin sain taas vahvistuksen sille, mitä yleensä hoen muille, eli pikku asioista ei kannata hermostua (kuten heinistä karsinassa ennen ratsastusta), positiivisella asenteella käännetään ne aina voitoksi... ja saadaan esimerkiksi koko maneesi omaan käyttöön =)