Laukkaa

Heposelleni mieluisin askellaji lienee laukka. Minulle se on tietenkin se vaikein, ollut aina. Jos käynnissä ja ravissa pystyn säätelemään kroppani liikkeitä niin, että ihan oikeasti pystyn antamaan hevoselle ohjeita hidastaa, kiihdyttää, kääntyä yms., niin laukassa vain matkustan avuttomana. Koko keskittymiseni menee siihen, että liikun mukana. Varsinkin oikeassa laukassa.

Assun kanssa suurin vaikeus on saada se oikea laukka. Toisinaan nimenomaan oikea oikea laukka, mutta ihan yleisesti siis Assu hyvin herkästi nostaa väärän laukan. Kaiken lisäksi se on mennyt vietävä oppimaan, että yleensä ensimmäisellä nostolla pitäisi mennä vasenta ja toisella oikeaa laukkaa. Sitten kun laukat hänen tarjoamassaan järjestyksessä eivät kelpaa, menee niiiiin hermot ja herne on ehkä lopputunnin ajan nenässä sen laukannoston suhteen.

Äsken lueskelin KorK:n sivuja ja sieltä huvikseni kouluratsastuksen arvosteluperusteita tai oikeastaan yleisimpiä virheitä. Silmiini osui seuraava lause: "Ratsastaja katsoo alas hevosen sisälapaan ja kallistaa ylävartalon sisään- ja eteenpäin, minkä vuoksi ulkopohje irtoaa ja hevonen nostaa usein väärän laukan." Tänään juuri heti ratsastuksen jälkeen mietin, mikä nyt meni pieleen ensimmäisissä laukannostoissa, kun oikealle nousi vasen laukka kahdesti. Muistin siinä erään entisen opettajan ohjeen, eli laukannostossa katse pitäisi suunnata ulos ja ylös, niin, että lantio on menossa samaan suuntaan. Eikä todellakaan kuulu katsoa sinne sisälapaan, niin kuin ihan varmasti tein, ja vielä monta kertaa, kun yritin katsoa, mitä laukkaa Assu on nostamassa. Harmi, että keksin virheen vasta jälkikäteen, mutta huomenna onneksi pääsen harjoittelemaan sitä uudelleen.

Assu ei tykännyt väärän laukan alasottamisesta, vaan osoitti lieviä hermostuneisuuden merkkejä. Yritin toistaa samaa pyyntöä rauhallisesti, mutta sain vain vasemman laukan. Kolmannella nostolla sain oikean laukan, jonka Assu jostain syystä vaihtoi vasemmaksi kierroksen jälkeen, kun tein pidätteen. Koska Assu ei vaihtanut heti takaisin, tein kahdeksikon ja jatkoin vasemmassa kierroksessa ja lähdin hidastamaan laukkaa ja pienentämään ympyrää. Aluksi tuntui siltä, että Assu kaatuu sisäjalan päälle, mutta pidin vaan sisäpohkeella lujasti vastaan. Parin kierroksen jälkeen Assu suoristuikin ja vähän houkuttelemalla sain asetuksenkin vasemmalle (tämä on ollut koko ajan iso ongelma, vasemmassa laukassa Assu ei myötää, vaan kääntää päänsä ulos eikä ota lainkaan tukea ulko-ohjasta). Kun Assu rauhoituttuaan vasemmalla ympyrällä hidasti laukkaa niin paljon, että pystyin kunnolla istumaan syvällä satulassa, annoin sille pitkät ohjat ja kävelin niin kauan, että laukannostot unohtuisivat.

Päätin vielä kerran yrittää nostaa oikean laukan, jos vaikka saisin sen pysymään ja pystyisin myös siinä hidastamaan. Laukan hidastamisharjoitteluun sain muuten kipinän Pantsun valmennuksista, kun ihailin esteratsastajien taitoja pidentää tai lyhentää askeleet esteväleille haluttuun määrään. Ajattelin, että voisin aloittaa itse vaikka siitä, että löytäisin myös hitaamman laukan ilman, että Assu sekoaa pidätteistä. Valmistelin oikean laukannostoa Kaartisen antamien ohjeitten mukaan väistättämällä ensin vähän oikeaa pohjetta käynnissä ja sitten vaan siirsin sen eteen. Tällä kertaa Assu nosti laukan ihan oikein, mutta vauhti lähti kiihtymään hurjasti. Hidastelin varovasti ja yritin päästä istumaan liikkeen suuntaan.

Suurin ongelma oikeassa laukassa minulle on se, etten millään pääse satulassa sellaiseen asentoon, että olisin ihan kunnolla Assun askelissa mukana. Kun en istu kunnolla, en pysty istunnalla vaikuttamaan ollenkaan ja pohkeetkin ovat missä sattuu. Assu kaatui sisäpohkeelle ja vauhti kiihtyi. Lyhensin ulko-ohjaa ja yritin saada sen tuntumalle (oikeassa kierroksessa Assu asettuu liikaa sisään, vetää ulko-ohjan niin, ettei se vaikuttaisi ollenkaan) ja samalla yritin pitää sisäpohkeen tiukasti paikoillaan. Pidäte menikin läpi ja sain laukan vähän hidastumaan. Yritin saada vielä Assun laskemaan päätä alemmas nostamalla sisäkäden vähän ylemmäs ja vähän liikuttelemalla sisäohjaa. Se onnistuikin, tosin samalla ympyrä kutistui, mutta laukka pysyi ja vihdoin istuin niin kuin pitääkin. Pystyin käyttämään sisäpohjetta paremmin ja sain Assun suoristumaan tai oikeastaan nousemaan kallistuksesta pystyyn ja laukka muuttui mukavammaksi. Kun vielä keksin käyttää sisäpohjetta ympyrän suurentamiseen, saimme pari kierrosta ihan hevosmaista laukkaa. Hyvä me!

Loppuraveissa oivalsin vielä, miten saan jalan pitkäksi alas jalustimenkin kanssa ja myös kevyessä ravissa. En avaakaan varpaita yhtään ulos, vaikka lasken kantapäät niin alas kuin jalkaterä tai nilkka antaa periksi. Kun keventää tässä asennossa mahdollisimman matalasti, lonkat eivät löpsähdä auki ja jalat pysyvät paremmin paikoillaan. Siitä voi varovasti nostaa kantapäitä niin, että jalkaterä on taas suorassa. Polvi jää kuitenkin alemmas näin. Assu kulki kuin juna raiteilla, paljon rauhallisemmin. Jopa ravipuomeilla homma toimi. Siihen oivallukseen oli hyvä lopettaa harjoitukset, ehkä molemmille jäi jotain pähkäiltävää. Minulle ainakin jäi hyvä mieli, ja Assukin vaikutti tyytyväiseltä.

Treenin jälkeen pyörittelin koko ponin kumisualla läpi. Ennen ratsastusta Assu suhtautuu tähän yleensä vähän nihkeästi, mutta nyt se rouskutti heinää ja välillä nojaili sukaan siihen malliin, että taisi kumminkin vähän tykätä hieronnasta. Laukkatreeneistä muuten jäi Assuun niin paljon hiekkaa, että sen takajalat ja vatsanalus olivat muuttuneet ihan ruskeiksi. Pakkasesta huolimatta ponille taisi tulla vähän lämmin.

Maasto ja Pantsu

Viikonlopun maastoiluista intoutuneena ja rohkaistuneena lähdin maanantaina ihan kaksin Assun kanssa maastoon, kun Piia Pantsun valmennus valtasi maneesin. Assu meni hienosti ohi maneesin kulman ja siirtotallin ja lumikasojen, ja jopa maassa makailevan lanan. Alkumatkasta pikkuprinsessaa vähän jännitti mutta rohkeasti hän käveli vähän päristellen ja prööhien. Aurinkoinen ilma teki jänniä varjoja, joita piti vähän säpsähdellä ja väistellä, mutta oikein hienosti sujui kuitenkin. Hiihtäjiäkään ei tarvinnut säikähdellä sen kummemmin. Mäessä oli jotain porukkaa, joten siitä mentiin ohi vaan. Seuraava kiinnostava kohta oli metsätyöalue, jossa polulla ja sen molemmin puolin oli jätetty tukkeja sikin sokin, kävellen siitä kyllä pääsi ihan hyvin. Assu ei piitannut niistä ollenkaan, tahtoi vain vähän nuuskia vihreitä männyn oksia. Ravailtiin Pinomäen koululle asti ja sieltä vielä jatkettiin kävellen kohti ampumarataa. Ampuja ei tullut, hiihtäjiä kyllä. Ja muita lenkkeilijöitä.

Jostain kumman syystä halusin kävellä koko amppislenkin ympäri. Tietenkin siellä takasuoralla tuli vastaan raviohjastaja ja Assu teki täysstopin siihen paikkaan, kun näki vastaantulijan jossain 100 metrin päässä. Ajattelin, että väylässä riittää leveyttä mennä ohi, mutta Assu lähtikin peruuttamaan ja ohjastaja pysäytti hevosensa ja huusi, että "J***alauta, täällä toiset vetää hiittiä". Hevosensa nousi samalla pystyyn, joten kai se oli ihan oikeutettua. Huusin takaisin (etäisyyttä edelleen se 100m), että ratsuni ei ole varmaan ikinä nähnyt ravikärryjä ennen tätä, ja että väistän kyllä. Ukko huusi, että mene nyt johonkin siitä, mikä varmaan näytti helpoimmalta ratkaisulta heille mutta ei meille, sillä kun aloin kääntää Assua takaisin kohti tienristeystä, jonne voisimme väistää, pikku possuni oli sitä mieltä, että sinne paetaan niin lujaa kuin mahdollista. Olin eri mieltä, joten menimme ehkä hienointa hidasta ja korkeaa ravia ikinä (onko se jotain passagea vai mitä?). Assu on melkoinen balettitanssija halutessaan. Kulmassa kurvasin tien puolelle turvaan ja kärrymies meni ohi. Hän sanoi tulevansa vielä takaisin, mihin vastasin, että me poistumme heti siitä keskimmäisestä tiestä, että ajelee rauhassa vaan.

Assu tärisi koko matkan ja tietysti vielä siinä viimeisellä suoralla ennen Pinomäen koululle kääntymistä tuli vastaan kaksi ratsukkoa. Assu oli niin täpinöissään, että yritti paeta niitäkin. Onneksi siinä kuitenkin järki voitti, kun Assu selvästi tiesi, että kotiinpäin oltiin menossa. Vielä viime metreillä suhahti kuusen takaa hiihtäjä ja Assu vähän säikähti. Mutta selvisimme takaisin hevosuralle, missä Assu rauhoittui heti. Ravasimme melkein koko matkan tallille. Mäessä oli tällä kertaa moottorikelkka, joten emme päässeet sinne ollenkaan. Sen sijaan viimeisen suoran ennen tallille tuloa laukkasimme, kun siinä on niin hyvä tasainen polku. Ja Assu pysähtyy mielellään siinä ennen entisen halkopinon kohtaa ja kävelee siitä pitkin ohjin. Hauska reissu, vaikka vähän jäi harmittamaan sen ohjastajan kohtaaminen, tuli sellainen olo, että olin tiellä, vaikka kai ne suorat siellä ovat yhtä lailla ratsastajien käytössä kuin ravurienkin. Loppuillan istuinkin jääpuikkona maneesin katsomossa ihailemassa taitavampien ratsastajien suorituksia Pantsun valmennusryhmissä.

Tiistaina Pantsun valmennukset olivat ohi jo puoli viiden maissa, joten maneesiin pääsi taas illalla. Tosin siellä oli silloinkin vielä osa Pantsun esteistä ja niiden seassa myös alkeisestetunti, mutta kyllä me sinne sekaan mahduttiin. Assu oli ihan innoissaan, että nyt hypätään, se oli ihan virittäytynyt. Kun vielä Desi ja Ozzy ja Monte pomppivat pieniä esteitä, niin Assu odotti koko ajan, milloin tulee hänen vuoronsa. En uskaltanut lähteä hyppimään, kun Assulla ei ollut suojia eikä minulla turvaliiviä. Sen sijaan esittelin possulle vanhaa "kukkamuuria" ja kapeaa estettä, jonka alle oli kasattu kaikki merkkiämpärit, sekä "vesiestettä". Isoja 120cm esteitä kävimme myös nuuskimassa. Ravailimme ja kävelimme pari tuntia siellä esteiden lomassa ja ylitimme maapuomeja siellä täällä. Monte-ponille vesiesteen sinisestä pressusta tuli aivan ylittämätön ongelma. Se vaan ei millään suostunut menemään siitä yli.

Assu tuijotteli Montea aina välillä, mutta ei osoittanut mitään mielenkiintoa pressuun Monten ollessa paikalla. Kun Monte ja muut lähtivät, jatkoin vielä ravailua. Yritin mennä sen "vesiesteen" vierestä ohi, mutta Assu sai pärskäys-tuijotus -kohtauksen sen kohdalla ja pysähtyi, kääntyi ja hyppäsi sen yli, ja jatkoi laukalla ihan intoa piukassa! Räjähdin nauruun, koska se oli niin kummallinen reaktio. En missään vaiheessa pyytänyt Assua ylittämään pressua, ajattelin, että se vaan haistelee sitä tai jotain, mutta hän päättikin mennä siitä yli. Monte tönötti siinä samassa kohtaa varmaan tunnin, eikä mennyt sittenkään. Assua selvästi kiinnosti, mikä siinä oli ongelmana, ja päätti, että hän kokeilee. Hyppelin siitä vielä muutaman kerran huvikseni yli, ja sen jälkeen Assu melkein väkisin vei niille pikku pystyesteille, mitä Titta oli laittanut tunnille. Kerran Assu pääsi vähän karkaamaan käsistä, ja jouduin tekemään hätäjarruvoltin sen 120cm korkean esteen kohdalle ja hetken ehdin luulla, että Assu yrittää hypätä siitä. Se nimittäin katsoi suoraan estettä ja kiihdytti, kuin olisi valmistautunut hyppäämään. Tuli vähän kiire jatkaa käännöstä. Assu olisi ehkä kyennyt hyppyyn, mutta minä olisin jäänyt varmasti kyydistä. Täytyy varmaan jonain päivänä rohkaistua vähän hyppimään. Olen vaan niin huono siinä. Olen liian vanha ja arka.

Tänään Assu sai tuplasti liikuntaa, kun en raaskinut jättää maastoilua aurinkoisena päivänä väliin, vaikka Annikalla oli tunti illalla. Kävin päivällä tekemässä ampumaradan lenkin taas. Tänään siellä myös ammuttiin ja kaikkea muutakin jännää tapahtui. Talvisessa metsässä maastoilu on mahtavaa. Ei ole hiki eikä ole ötököitä, heppa pysyy puhtaana ja polku on sopivan pehmeä. Tällä kertaa pääsimme tekemään pienen kiipeilylenkinkin, vaikka mäessä oli pulkkailija ja lumilautailija. Assu ei niistä piitannut, kävimme keskimäen kautta sen korkeimman nyppylän päälle ja käännyimme siellä ympäri niin, että laskettelijat saivat mennä rauhassa. Tällä kertaa myös laukkasimme pitkän pätkän Pinomäen koululle asti, Assu meni ihan rauhallisena. Huippukivaa oli, ihana kevättalven aurinko paistoi lumisten oksien lomasta ja hanki narskui kavioitten alla. Parempaa talvilomaa ei voi edes kuvitella! 

Ai niin, Assun esittely löytyy nyt Porin Ratsastuskeskuksen uusilta kotisivuilta: http://porinratsastuskeskus.sporttisaitti.com/yksityiset/.

Pakkasrajoja

Blogikirjoittajan laiskuus on päässyt valloilleen, kun lämpömittari on painunut yhä syvemmälle miinuksen puolelle. Kirjoitusten vähyys on suoraan verrannollinen heppailujen määrään, mutta kylmyyden lisäksi syy vähäiseen ratsastusintoon on ollut yöunten vähyys, joka johtuu kasaantuneista tekemättömistä töistä. Laiskuus siis ehkä kuitenkin se perimmäinen syy, tai ainakin se, että on tullut tavaksi jättää kaikki hommat viime tippaan.

Ennen kuin Suomen sääolot vaihtuivat Siperian kanssa ratsastelin useampana iltana maneesissa ilman jalustimia ja tunnustelin istuntaani ja hepan herkkyyttä. Uskaltauduin jopa laukkaamaan muutamaan kertaan ilman jalustimia (uu, täti-extremeä!). Harkitsin jopa ilman satulaa ratsastamista, kun olin löytänyt istuinluuni ja tasapainoni ihan uudella tavalla Assun kanssa.

Mutta sitten pikku prinsessalleni tuli kiima. Rakas kultamussukka Possuni vinkui ja luimi ja louskutteli hampaitaan ja uhitteli kaikin tavoin, ja kun en uskonut, vaan jatkoin puhdistusta, olin saada hokinreiät otsaani, kun menin nostamaan takakaviota. Sain alkukantaisen raivostumisreaktion (en tiennyt sen olevan mahdollista) ja poni-parka kiipesi karkuun melkein naapurikarsinan puolelle. Poistuin boksista käytävälle vetämään henkeä, koska säikähdin niin, että sykkeeni huiteli lähellä maksimia. Kun olin rauhoittunut, otin suurieleisesti karkkia taskuun ja siirryin takaisin nostamaan sen samaisen takakavion. Taputtelin ensin Assun pyllyn päältä ja siitä vähitellen jalkaa pitkin alemmas, kunnes käteni oli nostokohdassa, ja tällä kertaa Assu ei edes vinkaissut. Karkki palkaksi siitä hyvästä ja takaisin käytävälle pyyhkimään hikipisarat otsalta. Ajattelin jo jättää ratsastuksen väliin, mutta kun olin satulan ja suitset hakenut, niin en kehdannut olla ratsastamatta. Martingaalin otin pois, koska luultavasi poni olisi syönyt minut sitä virittäessä. Voi sitä vinkumista, kun kiristin satulavyötä.

Yllättäin ratsastus sujuikin melko rennosti, kun pääsimme maneesiin. En ruvennut vaatimaan mitään hienosäätöä, vaan tein ympyröitä käynnissä ja ravissa, otin pikkupätkän laukkaa ja jonkin aikaa seisoskelin vaan juttelemassa, eikä Assu ollut moksiskaan. Martingaalin puuttuminenkaan ei haitannut, enkä ole itse asiassa vieläkään laittanut sitä takaisin, vaikka pahin vinkukausi meni jo ohi.

Seuraavina päivinä oli joko liian kylmä tai minulla kädet täynnä muita töitä, joten Assu joko lepäili tai liikkui Annikan kanssa. Viime viikon maanantaina Nea lupautui liikuttamaan Assua ilman satulaa, mutta olivatkin Annikan kanssa pitäneet Assulle pienen puomiharjoituksen. Alla Annikan kuvaamia videoita.






Tiistaista alkaen oli todella kylmä ja hepat olivat sisällä lähes kaikkina päivinä. Annika oli abiriennoissa, joten Assu sai viettää lepopäiviä ja parannella haavojaan. Yhtenä aamuna Assu oli nimittäin kytketty ketjuihin käytävälle karsinan siivouksen ajaksi ja saanut jonkin aikaa siinä seistyään yhtäkkiä vetopaniikkikohtauksen. Riimu ei ollut mennyt heti rikki, vaan Assu oli ilmeisesti kaatunut ja vasta sitten päässyt irti. Seurauksena pintahaavoja eri puolilla nassua, isoin haava leuan alla soljen kohdalla, mutta ei mitään pahempaa. En ollut tullut ajatelleeksi, että kukaan kytkisi Assua ketjuihin, enkä ollut huomannut sanoa vetopaniikista aamutallintekijälle. Onneksi tällä kertaa Assu selvisi säikähdyksellä. Täytynee laittaa pieni info-lappunen Assun karsinan oveen vastaisen varalle.

Eilen lauantaina vihdoin ehdin ja jaksoin itsekin lähteä ratsastamaan. Olin Rosan ja Marikan kanssa maastossa tunnin lenkillä. Tammat olivat innoissaan ja vauhdikkaalla päällä. Assu tapansa mukaan ravasi, kun Rosa käveli, ja laukkasi, kun Rosa ravasi, mutta ei silti pyrkinyt ohi eikä koheltanut. Pakkasta oli nelisentoista astetta, mutta ei se niin hirveän kylmältä lopulta tuntunut, kun oli hyvin varustautunut. Teimme pienen lenkin kiipeilymäessäkin ja testasimme Assun kanssa, kuinka syvää hanki on polun vieressä. Ihan tarkoitusella siis. Assu humpsahti hankeen melkein vatsaansa myöden ja sai ponnistella ihan kunnolla, että pääsimme takaisin polulle. Tänään tein saman lenkin Rosan ja Annen kanssa, hummat olivat vaan paljon rauhallisempia. Assukin käveli, ainakin alkumatkasta. Hiihtäjät vähän Possua hämmästyttivät, mutta ei se niitä ruvennut säikkymään, kun ei Rosakaan niistä välittänyt. Amppiksen laidalla paukkui, mutta siitäkin mentiin vaan ohi.

Nyt on hiihtoloma, joten minulla pitäisi olla hyvin aikaa ratsastaa joka päivä. Huomenna ja tiistaina on kuitenkin maneesi varattu Pantsun valmennuksiin, joten voi olla, että huomennakaan ei ehdi maneesiin. Mutta jos vaikka jatkaisi tuota maastoilua, kun se tuntuu nyt sujuvan...

"Työt" haittaavat vapaa-aikaa

Viime viikko (Huom! Tämä teksti on kirjoitettu alunperin 27.1.2011) meni ratsastuksen suhteen vähän hukkaan. Edellisen viikonlopun olin muissa maisemissa ja tunnelmissa pääkaupunkiseudulla. Maanantaina tietysti hirveä väsymys päällä. Maanantaina meni muutenkin aikataulujen kanssa vähän säätämiseksi. Tiistaina ja keskiviikkona oli työn puolesta vähän iltamenoa, joten ratsimaan olisin päässyt vasta torstaina, mutta olin edelleen aivan lopun väsynyt ja nukahdin töitten jälkeen vähän liian pitkäksi aikaa. Niinpä houkuttelin tallilta Lauran testaamaan Assua. Ei Assu silti lomaillut ollut, vaan tiistaina ja keskiviikkona Annika oli mennyt sillä ja kuulemma hyvin sujunut. Lauran testivideo täällä.

Perjantaina oli edelleen työhön liittyvää menoa, joten Annika hoiti Possusen silloinkin. Lauantaina kärsin motivaatiopulasta, kun en ollut koko viikkoon ratsastanut ja rahat tililtäkin kaikki kadonneet. Harmituksessani tein tallilla lumitöitä: raivasin lumet yksärikoppien portaista ja hakkasin jäämuhkuratkin pois kulkuväyliltä. Olimme Kirsin kanssa aamulla katsomassa Eeva Kaartisen valmennustuntia (tai Kirsi katsoi, minä näin vain lopun, kun autoni juuttui hankeen ja Outin kanssa irroteltiin sitä sieltä suurimman osan valmennusajasta...). Kävimme välillä Subilla ja vein Kirsin kotiin, piti käydä vain kotona vaihtamassa vaatteet, mutta otinkin pienet torkut. Pienet. Kolmisen tuntia taisin nukkua. Eipä sitä sitten iltapimeällä viitsinyt enää ratsastaa, kun pollet saivat jo iltaheinätkin. Niinpä sitten riehuin lumitöissä.

Assulle taisi silti olla vapaapäivä ihan hyväksi, koska maanantaina se oli melko rauhallinen ratsastaa. Ilma oli järkyttävän märkä ja yllättävän lämmin. Ihme kyllä, lumet pysyivät maneesin katolla sateesta huolimatta. En tehnyt mitään erityisen vaativia juttuja, halusin vaan Assun liikkuvan rennosti. Alussa se yritti vähän kiukutella ja olla pinkeä, mutta rentoutui siitä kyllä. Laukatkin sujuivat niin rauhallisesti, että lopputunnista keksin ottaa jalustimet pois. Ensin otin vaan jalkani pois jalustimista ja annoin niiden roikkua alhaalla. Kun Assu tottui "uudenlaiseen" istuntaani, päätin elää villisti ja nostin jalustimet sä'än yli ristiin. Käynnissä selkääni sattui joka askeleella ja kun vähänkin yritin varoa kipua jännittämällä joko reisiä tai pakaroita, Assu pysähtyi. Kivusta huolimatta halusin kokeilla ravia.

Kesti hetken, ennen kuin totuimme Assun kanssa tähän uuteen ulottuvuuteen. Mutta yhtäkkiä huomasin, kuinka paljon paremmin Assu liikkui, kun jalkani olivat pitkinä alhaalla, asentoni luonnollisen pysty, hartiani rentoina ja ohjat kevyesti tuntumalla. Pystyin istumaan täysin pomppimatta eikä selkäni sattunut yhtään. Assu reagoi pienimpiinkin muutoksiin istunnassani, voisi sanoa, että ohjasin sitä ajatuksen voimalla. En uskaltanut mennä kovin kauaa ilman jalustimia ensimmäisellä kerralla, vaan tein vain loppuverryttelyt niin.

Tiistaina halusin heti jatkaa samaa. Tein lyhyen alkuverkkailun ja laukkasin molempiin suuntiin heti alussa. Assua jotenkin laiskotti, se ei tuntunut pitävän mitään kiirettä. Vasen laukka tuntui jopa hetkittäin nelitahtiselta. Laukkasin löysin ohjin, olen huomannut, että se sopii Assulle paremmin. Oikea laukka nousi hienosti ja pyöri kivasti. Laukkojen jälkeen otin jalustimet taas pois ja tein kahdeksikkoa ja voltteja käynnissä ja ravissa. Käynti tuntui kyllä omassa selässä aivan kauhealta ilman jalustimia. Mutta ravin tasainen tössyttely ei satu yhtään, vaikka Assu ravaisi vähän reippaamminkin. Hienointa ravissa oli sen säädeltävyys ja tunne siitä, että poni kuuntelee tarkasti ohjeitani. Koko heppa liikkui täysin eri tavalla kuin jalustinten kanssa. Takajalat nousivat kunnolla ja askel tuntui liitävämmältä. Se oli aivan mahtavaa. (27.1.2011)

Näitä samoja juttuja jatkoin koko loppuviikon. Tämä teksti jäi aikanaan julkaisematta jostain syystä, joten julkaisen sen nyt myöhässä, enkä yhtään muista, mitä olisin tähän kirjoittanut, joten kirjoitan huomenna kokonaan uuden blogipätkän. (19.2.2011)