Astoria muuttui niin paljon siitä, kun Kirsin kanssa aloitimme sen kanssa. Paljon näihin kahteen vuoteen mahtui...
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Astoria. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Astoria. Näytä kaikki tekstit
lauantai 7. toukokuuta 2011
Jos kesää ei tulekaan...
Astoria muuttui niin paljon siitä, kun Kirsin kanssa aloitimme sen kanssa. Paljon näihin kahteen vuoteen mahtui...
sunnuntai 2. tammikuuta 2011
Operaatio Possun oikaisu
Tässä muutamana päivänä joulupyhien jälkeen ratsastellessani olen tullut yhä tietoisemmaksi ja ärsyyntyneemmäksi Assusen vinoudesta. Takapää pyrkii koko ajan "ohittamaan vasemmalta" käynnissä ja ravissa, laukassa taas kaula taipuu väkisinkin jatkuvasti oikealle: vasemmassa kierroksessa Assu siis asettuu väkisin ulospäin (oikealle), oikeassa kierroksessa se taas puskee vasen lapa edellä ulos ympyrältä ja asettuu liikaa sisään. Jos yritän korjata asetusta vasemmassa kierroksessa, vauhti kiihtyy, oikeassa kierroksessa yritän siirtää ulkopohjetta eteen, mistä seuraa lähinnä epätasapainoinen olo ja istuntani "hajoaa", pompin hallitsemattomasti. Mikä avuksi?
Löysin taannoin Marko Björsin kirjoittaman artikkelin hevosen suoristamisesta. Siinä oli esimerkkinä vasemmalta puoleltaan jäykkä hevonen. Kopioin tähän pätkän tekstiä ja vaihdoin siinä vasemman oikeaksi ja päinvastoin. Alkuperäinen teksti löytyy täältä.
Tästä seuraa se, että siirrän vasenta pohjetta taaemmas (juu, tiedän, ei saa korjata koskaan takapäätä, vaan aina kuuluu korjata etupää samalle uralle takajalkojen kanssa), jotta takapää ei tulisi pois uralta. Samalla puristelen vasemman käden sormia nyrkkiin-auki (olen nyt puristellut niin paljon, että vasemmassa nimettömässäni on viimeisen nivelen ulkoreunassa kipeä iso rakko), jotta saisin kuolaimen irti vasemmalta. Mutta sen lisäksi on johdettava ulko-ohjalla, eli oikealla, vähän, jotta poni ei lähde kääntymään vasemmalle. Lopputuloksena käteni ovat metrin päässä toisistaan (no ei nyt ihan, mutta hölmöltä se kuitenkin tuntuu). Poni kyllä suoristuu, mutta seuraavalla pitkällä sivulla on taas sama ongelma (lyhyillä sivuilla ei ole). Joka kerta korjatessani mietin tuota yllä olevaa ohjetta, mutta sen käyttö kaatuu siihen, että Assu ei ota tukea oikeasta ohjasta. Tavallaanhan vasen pohkeeni pitää takapäätä vastaan, mutta oikealla pohkeella en saa siirrettyä etupäätä takajalkojen kanssa samalle uralle. Onko se huono juttu? Ehkä pitäisi olla jo kulmasta valmiiksi vasen pohje taaempana pitämässä vastaan (mutta niinhän mulla usein onkin..), jotta Assu ei ehtisi kääntyä.
Vinousongelmat ovat nyt tulleet selvemmin esiin, kun olen päässyt paljon ratsastamaan koko maneesia käyttäen, koska se liittyy selvästi piiiiitkiin sivuihin. Ihan kuin Assu jännittäisi niitä? Pitkällä sivulla nimittäin usein myös "muoto" katoaa ja kulmassa löytyy uudestaan. Oikeastaan tilanne on se, että kulmasta pitkälle sivulle tultaessa Assu jännittyy, nostaa pään ylemmäs, asettuu ulos ja työntää takapään uran sisäpuolelle. Kun korjaan, kuten yllä kirjoitin, Assu palaa muotoon ja samalla suoristuu. Jos teen voltin tai ympyrän pitkän sivun alkuun, Assu työntää sisäpohkeesta välittämättä takapään pienemmälle ympyrälle. Jos teen perään toisen voltin, Assu yleensä hakeutuu muotoon, mutta minua harmittaa joka kerta mokoma vääntö. Teenkö kuitenkin oikein? Jos vaan jatkan tämän toistamista, oppiiko Assu kulkemaan suoraan? Vai opetanko sen tällä juuri vinoksi?
Kun tuo suoristaminen on muodostunut ongelmaksi, olen yrittänyt joka ratsastuskerralla pistää Assua väistämään molempiin suuntiin. Enimmäkseen käynnissä, vähän myös ravissa, lähinnä keventäen. Koska Assu menee uralla helposti "vinoon", en ole tehnyt väistöjä ollenkaan uralla, vaan uralla yritän vaan keskittyä suorana ratsastukseen. Sen sijaan olen ratsastanut pituushalkaisijaa pitkin ja väistänyt siitä takaisin uralle. Vasemmalle väistö menee helposti, koska oikeaa pohjetta Assu kuuntelee ja oma motoriikkani toimii paremmin. Mutta oikealle väistäminen on vaikeaa, Assu menee "banaaniksi" vartalostaan vasemman pohkeen ympärille ja kuitenkin yrittää asettua samaan aikaa oikealle. Siis ihan mahdottoman kieroksi. Jos saan sen houkuteltua siitä jotenkin oikeaan muotoon, väistö etenee ihan miniminiristiaskelin, mutta uralle asti en yleensä pääse ennen kuin pääty tulee vastaan, kun yritän vielä ehtiä muutaman askeleen suoristamaankin ennen kulmaa.
Onko tässä mitään järkeä? Menenkö ihan metsään tuon ponin kanssa (puskaratsastajaksiko on ryhdyttävä vaan)? Neuvokaa ny joku...
Perustätiratsastajaksi olen melko analyyttinen, ehkä jopa neuroottinen. Heppatyttöjen uudenvuodenaaton aloittelupippaloissa sanoin, ettei 33-vuotiaasta enää tule mitään kilparatsastajaa, ei koulu- eikä estepuolella. Sain vastalauseryöpyn, mutta selitin, että kun tähän ikään mennessä ei ole oppinut ratsastamaan kunnolla, ei kroppa enää opi tällä ratsastusmäärällä (4-6 kertaa viikossa) eikä kunto kasva tarpeeksi pelkällä ratsastuksella, jotta fyysiset ominaisuudet voisivat vielä kehittyä. Toki jos lähtisin tosissani treenaamaan, varmasti vielä pystyisin ihan hyviin suorituksiin, mutta kun on noita päivätöitäkin tehtävä, että saa apetta itselle ja hepalle, ei vaan ole aikaa eikä oikein muutenkaan resursseja siihen hommaan.
Siksi Assupossu vinouksineen ja oikkuineen riittää minulle ratsuksi oikein hyvin. Kaiken vääntämisen jälkeen minulle suurin palkinto on se, että se näyttää jo melkein ratsulta (useimmiten), antaa käsitellä jo kaikkia jalkojaan, ei yritä enää potkia minua (eikä muitakaan toivottavasti), ei uskalla purra omaa mammaa, vaikka ketuttaa, kun mamma harjaa masua tai laittaa satulaa, tutkii taskuni ja nuolee käteni ja takkini, jos minulla vaikka olisi jotain namuja, nukahtaa, kun selvitän tai leikkaan harjaa, kävelee perässäni tyhjässä maneesissa, kun kerään puomeja tai tötteröitä, tulee hötkyilemättä käyvän pesukoneen ohi, vaikka silmät pyörii päässä, hörisee tai hirnuu tarhassa, kun kävelen ohi... Miten tuommoisesta otuksesta voisi kukaan luopua? Mitä sitten, jos en koskaan pääse sen kanssa aluekoulukisoihin? Ulkoisia tavoitteita semmoiset. Sisäisesti motivoi hepan ulkonäön ja käytöksen muutos eniten. Ja loput tulee sydämestä. Niin kuin jo aiemmin tuonne esittelysivulleni kirjoitin, "pienen sievän kavion jälki syvällä sydämessä".
Löysin taannoin Marko Björsin kirjoittaman artikkelin hevosen suoristamisesta. Siinä oli esimerkkinä vasemmalta puoleltaan jäykkä hevonen. Kopioin tähän pätkän tekstiä ja vaihdoin siinä vasemman oikeaksi ja päinvastoin. Alkuperäinen teksti löytyy täältä.
"Esimerkkinä olkoon hevonen, joka on jäykkä oikealta sivultaan. Se työntää oikean lapansa ulospäin ja painuu oikealle ohjalle. Samalla se päästää tyhjäksi vasemman ohjan ja vie takaosansa vasemmalle. Hevonen vastustaa vasemman pohkeen vaikutusta, eikä vasen takajalka astu kunnolla alle. Kuolain siirtyy oikealle hevosen suussa. Tämä on tyypillinen vinous, jolloin ratsastaja toteaa, että hevonen puree kiinni oikeaan ohjaan ja rupeaa vain kovilla ohjasotteilla irroittelemaan hevosta oikealta ja potkii vielä entistä enemmän hevosen takaosaa vasemmalle. Näin saadaan hevonen vielä jännittyneemmäksi ja entistä huonompaan tasapainoon.Tuo ei silti oikein sovi Assuun. Kun nyt mietin, miltä tuntuu ratsastaa Assulla vasemmassa kierroksessa maneesin pitkää sivua, se ei tunnu työntävän oikeaa lapaa ulos, vaan pikemminkin vasenta sisäohjaa vasten. Se ei myöskään "painu oikealle ohjalle", jos nyt ymmärrän oikein, mitä sillä tarkoitetaan (Miksi muuten ratsastuksessa nuo ilmaisut ovat niin epäselviä? Puhutaan "oikeinpäin ratsastamisesta", "peräänannosta", "muodosta", "eteen-alas" yms. jutuista, jotka eivät todellakaan ole havainnollisia ilmaisuja siitä, mitä niillä halutaan sanoa. Jonkun pitäisi kirjoittaa ratsastustermeistä selkokielinen opas!). Assu kun ei oikeastaan koskaan "painu ohjalle", se on aina kevyt, vaikka olisikin jonkinsortin "muodossa". Mutta jos jotain ohjastuntumasta voin sanoa, niin pikemminkin Assu on kiinni kuolaimessa vasemmalta samalla, kun perä pyrkii vasemmalle. Assu kulkee siis ikään kuin pyytäisin sitä väistämään oikeaa pohjetta, vaikka ei varsinaisesti astu takajaloillaan ristiin asti.
Tältä tuntuva vinous voidaan korjata esimerkiksi seuraavanlaisilla avuilla. Ratsastaja auttaa hevosta oikealla pohkeella (viedään pohje satulavyön kohdalle tai sen eteen) ja oikean ohjan tuella siirtää hevosen etuosaa vasemmalle. Vasen pohje, hiukan taaksepäin siirrettynä, pitää vastaan, jotta takaosa ei siityisi yhä enemmän vasemmalle. Kun etuosa on saatu siirrettyä takaosan uralle, lisätään molemmista pohkeista hieman lisää tempoa, jolloin hevonen alkaa hiljalleen tukeutua myös vasemmalle ohjalle."
Tästä seuraa se, että siirrän vasenta pohjetta taaemmas (juu, tiedän, ei saa korjata koskaan takapäätä, vaan aina kuuluu korjata etupää samalle uralle takajalkojen kanssa), jotta takapää ei tulisi pois uralta. Samalla puristelen vasemman käden sormia nyrkkiin-auki (olen nyt puristellut niin paljon, että vasemmassa nimettömässäni on viimeisen nivelen ulkoreunassa kipeä iso rakko), jotta saisin kuolaimen irti vasemmalta. Mutta sen lisäksi on johdettava ulko-ohjalla, eli oikealla, vähän, jotta poni ei lähde kääntymään vasemmalle. Lopputuloksena käteni ovat metrin päässä toisistaan (no ei nyt ihan, mutta hölmöltä se kuitenkin tuntuu). Poni kyllä suoristuu, mutta seuraavalla pitkällä sivulla on taas sama ongelma (lyhyillä sivuilla ei ole). Joka kerta korjatessani mietin tuota yllä olevaa ohjetta, mutta sen käyttö kaatuu siihen, että Assu ei ota tukea oikeasta ohjasta. Tavallaanhan vasen pohkeeni pitää takapäätä vastaan, mutta oikealla pohkeella en saa siirrettyä etupäätä takajalkojen kanssa samalle uralle. Onko se huono juttu? Ehkä pitäisi olla jo kulmasta valmiiksi vasen pohje taaempana pitämässä vastaan (mutta niinhän mulla usein onkin..), jotta Assu ei ehtisi kääntyä.
Vinousongelmat ovat nyt tulleet selvemmin esiin, kun olen päässyt paljon ratsastamaan koko maneesia käyttäen, koska se liittyy selvästi piiiiitkiin sivuihin. Ihan kuin Assu jännittäisi niitä? Pitkällä sivulla nimittäin usein myös "muoto" katoaa ja kulmassa löytyy uudestaan. Oikeastaan tilanne on se, että kulmasta pitkälle sivulle tultaessa Assu jännittyy, nostaa pään ylemmäs, asettuu ulos ja työntää takapään uran sisäpuolelle. Kun korjaan, kuten yllä kirjoitin, Assu palaa muotoon ja samalla suoristuu. Jos teen voltin tai ympyrän pitkän sivun alkuun, Assu työntää sisäpohkeesta välittämättä takapään pienemmälle ympyrälle. Jos teen perään toisen voltin, Assu yleensä hakeutuu muotoon, mutta minua harmittaa joka kerta mokoma vääntö. Teenkö kuitenkin oikein? Jos vaan jatkan tämän toistamista, oppiiko Assu kulkemaan suoraan? Vai opetanko sen tällä juuri vinoksi?
Kun tuo suoristaminen on muodostunut ongelmaksi, olen yrittänyt joka ratsastuskerralla pistää Assua väistämään molempiin suuntiin. Enimmäkseen käynnissä, vähän myös ravissa, lähinnä keventäen. Koska Assu menee uralla helposti "vinoon", en ole tehnyt väistöjä ollenkaan uralla, vaan uralla yritän vaan keskittyä suorana ratsastukseen. Sen sijaan olen ratsastanut pituushalkaisijaa pitkin ja väistänyt siitä takaisin uralle. Vasemmalle väistö menee helposti, koska oikeaa pohjetta Assu kuuntelee ja oma motoriikkani toimii paremmin. Mutta oikealle väistäminen on vaikeaa, Assu menee "banaaniksi" vartalostaan vasemman pohkeen ympärille ja kuitenkin yrittää asettua samaan aikaa oikealle. Siis ihan mahdottoman kieroksi. Jos saan sen houkuteltua siitä jotenkin oikeaan muotoon, väistö etenee ihan miniminiristiaskelin, mutta uralle asti en yleensä pääse ennen kuin pääty tulee vastaan, kun yritän vielä ehtiä muutaman askeleen suoristamaankin ennen kulmaa.
Onko tässä mitään järkeä? Menenkö ihan metsään tuon ponin kanssa (puskaratsastajaksiko on ryhdyttävä vaan)? Neuvokaa ny joku...
Perustätiratsastajaksi olen melko analyyttinen, ehkä jopa neuroottinen. Heppatyttöjen uudenvuodenaaton aloittelupippaloissa sanoin, ettei 33-vuotiaasta enää tule mitään kilparatsastajaa, ei koulu- eikä estepuolella. Sain vastalauseryöpyn, mutta selitin, että kun tähän ikään mennessä ei ole oppinut ratsastamaan kunnolla, ei kroppa enää opi tällä ratsastusmäärällä (4-6 kertaa viikossa) eikä kunto kasva tarpeeksi pelkällä ratsastuksella, jotta fyysiset ominaisuudet voisivat vielä kehittyä. Toki jos lähtisin tosissani treenaamaan, varmasti vielä pystyisin ihan hyviin suorituksiin, mutta kun on noita päivätöitäkin tehtävä, että saa apetta itselle ja hepalle, ei vaan ole aikaa eikä oikein muutenkaan resursseja siihen hommaan.
Siksi Assupossu vinouksineen ja oikkuineen riittää minulle ratsuksi oikein hyvin. Kaiken vääntämisen jälkeen minulle suurin palkinto on se, että se näyttää jo melkein ratsulta (useimmiten), antaa käsitellä jo kaikkia jalkojaan, ei yritä enää potkia minua (eikä muitakaan toivottavasti), ei uskalla purra omaa mammaa, vaikka ketuttaa, kun mamma harjaa masua tai laittaa satulaa, tutkii taskuni ja nuolee käteni ja takkini, jos minulla vaikka olisi jotain namuja, nukahtaa, kun selvitän tai leikkaan harjaa, kävelee perässäni tyhjässä maneesissa, kun kerään puomeja tai tötteröitä, tulee hötkyilemättä käyvän pesukoneen ohi, vaikka silmät pyörii päässä, hörisee tai hirnuu tarhassa, kun kävelen ohi... Miten tuommoisesta otuksesta voisi kukaan luopua? Mitä sitten, jos en koskaan pääse sen kanssa aluekoulukisoihin? Ulkoisia tavoitteita semmoiset. Sisäisesti motivoi hepan ulkonäön ja käytöksen muutos eniten. Ja loput tulee sydämestä. Niin kuin jo aiemmin tuonne esittelysivulleni kirjoitin, "pienen sievän kavion jälki syvällä sydämessä".
maanantai 27. joulukuuta 2010
Joulukuuta kans
 |
| Kuvaaja Annika Linnainsaari 27.12.2010 |
Joulukuu on ollut vähän liian kylmä ratsastukselle, ainakin välillä. Ja kaikkea muutakin tässä on joutunut tekemään, kuten esimerkiksi töitä, niin Assu on saanut vallan lomailla. Onneksi Annika on sentään välillä käynyt vähän verryttelemässä ja vääntämässä, niin ei ole ihan päässyt poni tylsistymään.
Lauantaina 4.12. olin Assun kanssa maneesissa. Samaan aikaan siellä oli myös Outi ja Jopi, ja puolileikilläni ehdotin, että Outi tulisi vähän kuluttamaan Assuenergiaa, kun en selkäkivun takia voinut laukata. Outi innostui ja sain mennä hetken Jopilla, joka oli aivan ihana. Outi sai vaihturina kyllä melko villiä kyytiä, Assu päästeli aivan hulluna pitkiä sivuja. Lopuksi se kuitenkin ravasi ihan kivasti ympyrällä, irrottelu taisi olla sille tarpeen. Mietinkin, että voisin tarjota Assua kaikille seikkailunhaluisille, "Assu Extreme" -kokemuksia edullisesti...
Itsenäisyyspäivän kunniaksi ratsastin Assulla puolitoista tuntia ja uskaltauduin laukkaamaan, vaikka selkä ei ihan kunnossa vielä ollutkaan. Assu meni yhä edelleen melko lujaa, vaikka lopuksi vähän rauhoittuikin. Muuten hän oli oikein ihana. Seuraavana päivänä yritin samaa: "Alku ihan kiva mutta ensimmäinen laukannosto epäonnistui, toinen lähti vääränä ja vaihtamalla vauhti alkoi kiihtyä. Katsomon ylimmällä rivillä nurkassa _seisoi_ joku äijä, joka päätti vielä vastata puhelimeen ja säikäyttää muutenkin hysteerisen ponin. Eipä siis kehumista laukassa. Mutta kun laukasta toivuttiin, Assu suostui vielä pienen väännön jälkeen taipumaan vähän oikealle ja sen jälkeen myös ravaamaan rauhallisesti loppuverkkailut kaulaa pitkäksi venyttäen." Puolitoista tuntia väännettiin silloinkin.
Perjantaina 10.12. olin Annen ja Lumen kanssa ensin maastossa palelluttamassa nenäni (en tosin tiennyt silloin sen paleltuvan, huomasin vasta jälkikäteen). Kävimme kiertämässä laitumen kävellen. Assun takajaloissa oli vähän huono pito, kun ei ole kenkiä hokkeineen. Pelkäsin, että se vetäisee kylmiltään jonkin jumppaspagaatin, mutta hangessa kävellessä ei onneksi lipsunut niin pahasti. Maastoilun jälkeen jatkoin vielä melkein tunnin maneesissa, mistä olin kommentoinut Heiaheiaan: "Assu oli ihan kiva, maastokävely reipasti mutta jarrutkin löytyi. Testasin vähän selkäni kuntoa ottamalla muutaman kierroksen harjoitusravia, ei se ollut oikein hyväntuntuista kuitenkaan. Laukkasin lopuksi muutaman kierroksen ja Assu rauhoittui nopeammin kuin viimeksi. Huomenna selviää, mitä selälle kuuluu..."
Lauantaina 11.12. oli vuorossa Eeva Kaartisen koulutunti, mukana menossa Laura Desillä, Milla Sallylla ja Kirsi Paronilla. Heiaheian kommenttini: "Assu oli aluksi ihan kiva, mutta kun alettiin vaatia isompaa asetusta ympyrällä ja jouduin pitämään etujalat sisäpohkeella isommalla ympyrällä, alkoi neidin korvien välissä kuumottaa laukannostoajatus. Tästä kun vielä siirryttiin avotaivutukseen pitkälle sivulle, olikin sieraimessa jo pieni herne. Laukannosto lähti vääränä, mutta Eevan ohjeesta annoin Assun jatkaa väärää ja vasta parin ympyrän jälkeen pyysin Assua vaihtamaan laukan ja sehän toimi hienosti. Sen jälkeen pääsin laukkaamaan melko kivasti, vain suorilla vauhti tuppasi kiihtymään. Kyllä neljäkin heppaa maneesin aika hyvin täyttää, jos yksi on pirun nopea ja hätäinen, toinen iso ja hidas, ja kaksi muuta ehtii nostaa laukan ensin... Ei törmätty keneenkään kuitenkaan." Muistaakseni oli kuitenkin oikein kiva tunti.
Tässä välissä olikin muutaman päivän kipakampi pakkasjakso, joten seuraavan kerran pääsin ratsastamaan vasta torstaina 16.12. Maneesissa verkkailtiin tunnin verran perusjuttuja. Perjantaina lähdin Helsinkiin viikonlopuksi ja Annika huolehti Possusta sillä aikaa. Seuraavalla viikolla oli viimeiset työkiireet ja onnistuin saamaan perus-24h-vatsataudin tiistaiksi, joten en päässyt ratsastamaan. Pakkastakin oli vaikka kuinka ja paljon. Jouluaattona kävin rapsuttelemassa ja syöttämässä porkkanaa, samoin joulupäivänä.
Tapaninpäivänä päätin mennä ratsastamaan, kun pakkastakin oli enää -9 astetta. Mutta lunta oli tullut 30cm lisää aamun ja päivän aikana. Lähdin liikkeelle isän autolla, kun oma punainen salamani on ollut joululomalla kuivassa hallissa. Isän auto sotki sitten aikatauluni perusteellisesti, mutta pääsin kuin pääsinkin ratsastamaan.
"...
Oletin, että isillä olis lapio auton tavaratilassa, mutta eipä sitten ollutkaan. Enkä uskaltanut sammuttaa autoa, enkä sulkea edes ovea, kun sitten se olis seissyt siinä tukkimassa kaikkien kulun "Key error" -tilassaan. Muuten olisinkin voinut hakea lapion tallista. Niinpä kaivoin sen siitä jaloin ja käsin, ja lopulta heijaamalla pakki-ykkönen -yhdistelmällä pääsin etupyörillä vallin yli, jonka jälkeen piti tehdä sama vielä takapyörillä. Olin niin poikki ja aivan hiestä märkä talliin päästessäni.
Tallin pihassa ei myöskään ollut yhtään polkua mihinkään, joten hevosen haku tarhasta ja maneesiin pääsy oli melkoista taistelua. Tilsoja kaviosta kaivellessani sain myös hokista reiän (hyvä ettei auennu koko valtimo), kun kaviokoukku lipesi... Onneksi sentään ratsastus sujui ihan ok, mutta pienistä aikataulupulmista johtuen jäi vähän lyhyeksi tänään. Ehkä parin päivän loman jälkeen oli ihan hyväkin näin.
Mainittakoon siis, että sain hokista reiän omaan ranteeseeni, hevonen säilyi ehjänä...
Mainittakoon vielä, että oma Mazdani olisi toki selvittänyt mokoman auravallin ongelmitta eikä sillä olisi ollut mitään ongelmia tunnistaa omaa avaintaankaan. Volvon luistonesto ja liukkaantunnistin ja ties mitkä systeemit aiheuttivat pari yllätystä muutenkin, esim. ABS-jarrut potkivat umpihangessa uidessa vastaan, melko hääviä, kun liikennevaloihin pitäis pysähtyä ja auto ei suostu jarruttamaan...
Tallin pihassa kinoksen korkeus oli ehkä n. 30cm, siinä kahlailu innosta poukkivan hevosen kanssa oli omanlaisensa haaste..."
Jaksoin hölkötellä Assun kanssa jopa 45 minuuttia. Olin vielä illallakin aivan uupunut ja hengästynyt. Assu oli onneksi melko kivalla päällä. Aluksi possuili tosin vyön kiristyksessä ja selkäännousussa, kuopi ja potki eikä seissyt penkin vieressä, mutta lopulta pääsimme liikkeelle. Ihan ok. Ja auton kanssa selvisin kuin selvisinkin lopulta kotiin.
Tänään olimme porukalla puomireeneissä, Outi ja Annika olivat avustamassa. Assu oli aluksi turhankin virkeä, mutta vähitellen sain sen kuulolle. Puomireenit sujuivat ihan hyvin, vaikka minulla oli sisäpuolelta liukkaat topparatsihousut (ne oli muuten eilenkin). Hölmö tunne, kun housut pysyvät satulassa hyvin mutta itse en pysy housuissa... Lopuksi nostin pääty-ympyrällä vasemman laukan ja päästelin vähän energiaa pois. Assu rauhoittuikin melko nopeasti ja uskaltauduin pari kertaa ylittämään laukassa puominkin. Lumiaura tuli muuten säikyttelemään kesken reenien pariinkin otteeseen, mutta en antanut Assun säikähtää sitä, vaan jatkoin työskentelyä. Hyvin meni. Neiti alkaa oppia. Ihan lopussa poseerasimme Assun kanssa Annikan kameralle, ehkä saan tähän joskus pari kuvaakin, jos onnistuivat...
 |
| Kuvaaja Annika Linnainsaari |
keskiviikko 1. joulukuuta 2010
Ruoto jumissa taas
Tässä livahtikin taas muutama viikko sujuvasti eteenpäin, enkä ole bloginpätkää saanut aikaiseksi ollenkaan. Enkä tietenkään muistaisi, mitä Assun kanssa olen puuhannut, ellei olisi tuota Heiaheiaa, johon olen näppärästi kirjannut ylös kaikenlaista. Siispä alla otteita ratsastusmerkinnöistä viime viikoilta:
Assumussu meni melkein liiankin rennosti, vaikka maneesin katolta tömähteli lunta maahan tasaiseen tahtiin (eihän se Assu semmosia säiky, sen sijaan siskopuoli veti häntä tötteröllä ilman ratsastajaa ohi nenän edestä =D).
www.heiaheia.com
Umpihullu poni.
www.heiaheia.com
tiistai 9. marraskuuta 2010
Pallomasu ilman humppatukkaa
Klipsis, sano sakset. Kyllä musta ihan parturi tulis tänä ekan kerran perusteella, vai mitä? Ainakaan en lyhentäny liikaa...
Assunen ei vaan halunnu esitellä uutta tukkaansa, vaikka parturoinnista selvästi nauttikin.
 |
| "Ai siin onki vaa harjoi, missäs ne kaurat..?" |
 |
| "Nuuh nuuh" |
 |
| Parturoitu pallomasu |
maanantai 8. marraskuuta 2010
Kesypossu
Viime viikko meni jotenkin nopsaan Assun kanssa. Polle oli tavallista rauhallisempi koko viikon. Kallen valmennus viime viikon lauantaina meni aika kivasti siihen asti kunnes laukattiin. Siinä Assu vähän keräsi liikaa lämpöä ja vauhtia, mutta kaikki kiemurat ja hidastukset ennen sitä menivät ihan mukavan rauhallisesti ja rennossa muodossa.
Sunnuntaina 31.10.2010 kävin laukkaamassa tulevan kuukauden edestä niin paljon, että ponikin vallan väsyi. Mutta löydettiin lopulta kohtalaisen rauhallinen laukka molempiin suuntiin. Maanantaina oli Annikan vuoro, tiistai taisi olla Assulla lepoa vai kävikö Annika silloin verkkailemassa ilman satulaa, en muista enää, ja keskiviikkona Annika oli tunnilla ja Assu oli kuulemma mennyt oikein hienosti. Torstaina menin vain käyntiä ja ravia ja yritin noudattaa Inan ohjeita. Assu menikin oikein kivasti. Ina tuli laukkaamaan sen kanssa mun puolesta, vaihdeltiin heppoja siinä useampaan kertaan, kun Ina laukkasi ensin Lumella, sitten Bellalla ja lopuksi vielä Assulla, ja me vaihdoimme Aksun kanssa tarvittaessa aina hepan selästä toiseen. Assu meni laukankin melko rauhallisesti ja lopuksi selvästi antoi periksi, varsinkin vasemmassa kierroksessa.
Perjantaina ratsastin pitkään mutta menin vain käyntiä ja ravia. Hain lähinnä sitä rentoa muotoa. Assu meni ehkä vähän liiankin alas, mutta arvelin, että se oli pelkästään positiivista verrattuna siihen, että mennään turpa taivaassa. Kun muoto alkoi tuntua pysyvältä, häiritsin Assun keskittymistä pyytämällä sitä väistämään keskihalkaisijalta uraa kohti. Oikeassa kierroksessa onnistui ihan hyvin, siis väistö vasemmalle meni hienoilla ristiaskelilla sekä käynnissä että ravissa, mutta vasemmassa kierroksessa oli vaikeuksia saada ulko-ohjaa tuntumalle eikä väistökään mennyt niin hyvin. Pari kertaa sain Assun ottamaan ristiaskelia, mutta tila loppui yleensä kesken puolikkaasta maneesista. Vasen kylki tuntui kovalta, eikä pohje mennyt läpi. Ja Assu asettui väärään suuntaan. Muuten poni oli ihan kiva. Laukan jätin nostamatta kokonaan.
Lauantaina menin maastoon. Tulin tallille jo yhden aikaan mutta siitä huolimatta muut maastoilijat olivat jo ratsastaneet, joten meni yksin. Mentiin reilun tunnin käyntimaastopätkä, johon kuului myös kiipeilyä. Mäet olivat kovin märkiä, joten menin vain "toista" puolikasta lenkkiä eri suuntiin sekä pujottelin mäntyjen välissä käynnissä. Assu tykkäsi kovasti ja meillä oli kivaa. Kävely polulla sen sijaan oli haasteellisempaa, kun prinsessan jalat kastuivat lätäköissä ja mudassa, yäk! Mieluummin Assu olisi kävellyt metsän puolella tai ravannut mutakohdista yli... Mutta siitä huolimatta, että oltiin liikkeellä yksin, Assu käveli koko viimeisen suoran tallille ohjat pitkinä. Maneesin kulmastakin päästiin ohi molempiin suuntiin, vaikka siihen on ilmestynyt kaikenlaisia pelottavia ja päristelyn arvoisia juttuja. Kirsi tuli ensin saattamaan meitä, mutta Assu suhtautuikin yllättävän fiksusti eikä edes peruutellut yhtään.
Haavaepisodin jälkeen Assu on ollut kaiken kaikkiaan paljon rauhallisempi. Ehkä sille jäi sittenkin jotain muistiin, ettei kannata kiukutella, saattaa sattua... Marraskuun alku on ollut varsinaista mutakurakeliä, joten Assu on joka päivä joutunut alistumaan jalkojen pesuun, omassa boksissa ja sienen kanssa tosin. Luin Kengättömien hevosten nettisivuilta, että arkoja hevosia yritetään turhaan pakottaa käsiteltäväksi käytävälle ja pesuboksiin, kun ne todennäköisesti antaisivat tehdä kaikki samat operaatiot rauhoittamatta omassa karsinassaan, ilman suurta stressiä. Assulle pätee ainakin selvästi tuo. Kehumalla ja palkitsemalla jokaisen jalan sai pestä ilman ongelmia. Jos Assu nosti jalan ilmaan, jatkoin pesua ja juttelua rauhallisesti. Kertaakaan Assu ei yrittänyt potkaista, se vaan yritti välttää märän sienen kosketusta, mutta antoi kuitenkin pestä jalat ihan kunnolla, kun toimin vaan rauhallisesti. Homma olisi varmaan nopeampi letkun tai suihkun kanssa pesuboksissa, mutta hepalle on paljon miellyttävämpää, kun ei tarvitse potkia ja väistellä vesisuihkua ja stressata pesukarsinaan joutumisesta.
Assu on niin herkkis muutenkin, sitä kutittaa jo pelkkä ajatus harjan kosketuksesta vatsanahassa. Oon itse vähän samanlainen, en tykkää jos kylkiini tai vatsaani kosketaan, koska se kutittaa. Jos olisin hevonen, reagoisin juuri samalla tavalla kuin Assu, luimistaisin, näykkäisisin, potkaisisin. Miksi sen pitäisi tottua siihen, että tökitään tai väkisin harjataan vatsan alta? Jos sen masussa on kuraa, sipaisen muutamalla ripeällä vedolla pehmeällä harjalla sieltä, teen jotain muuta välillä, ja taas vatsan alta vaikka toiselta puolelta, niin Assu ei ehdi ärsyyntyä pientä luimimista enempää. Jos jään "kouluttamaan" ja harjaamaan vatsaa luimistuksesta huolimatta, tulee varmasti vinkaisuja ja tömistelyjä tai hampaita kohti. Sama satuloinnissa, mahdollisimman vähän ärsytystä vatsan alueelle ja kylkiin, niin ei tarvitse väistellä hampaita. Ja paljon kehumista silloin, kun poni ei luimistele. Pitää vaan toimia rauhallisen määrätietoisesti, jos poni yrittää näykätä, ja nostaa vaikka käsi eteen tai työntää turpa pois. Yleensä se riittää. Joskus pitää äänellä tehostaa ja joskus tulee vähän kovemmin tönäistyksi, jos hampaat käyvät liian lähellä. Pakkaspäivinä kutina on pahimmillaan.
Sunnuntaina 31.10.2010 kävin laukkaamassa tulevan kuukauden edestä niin paljon, että ponikin vallan väsyi. Mutta löydettiin lopulta kohtalaisen rauhallinen laukka molempiin suuntiin. Maanantaina oli Annikan vuoro, tiistai taisi olla Assulla lepoa vai kävikö Annika silloin verkkailemassa ilman satulaa, en muista enää, ja keskiviikkona Annika oli tunnilla ja Assu oli kuulemma mennyt oikein hienosti. Torstaina menin vain käyntiä ja ravia ja yritin noudattaa Inan ohjeita. Assu menikin oikein kivasti. Ina tuli laukkaamaan sen kanssa mun puolesta, vaihdeltiin heppoja siinä useampaan kertaan, kun Ina laukkasi ensin Lumella, sitten Bellalla ja lopuksi vielä Assulla, ja me vaihdoimme Aksun kanssa tarvittaessa aina hepan selästä toiseen. Assu meni laukankin melko rauhallisesti ja lopuksi selvästi antoi periksi, varsinkin vasemmassa kierroksessa.
Perjantaina ratsastin pitkään mutta menin vain käyntiä ja ravia. Hain lähinnä sitä rentoa muotoa. Assu meni ehkä vähän liiankin alas, mutta arvelin, että se oli pelkästään positiivista verrattuna siihen, että mennään turpa taivaassa. Kun muoto alkoi tuntua pysyvältä, häiritsin Assun keskittymistä pyytämällä sitä väistämään keskihalkaisijalta uraa kohti. Oikeassa kierroksessa onnistui ihan hyvin, siis väistö vasemmalle meni hienoilla ristiaskelilla sekä käynnissä että ravissa, mutta vasemmassa kierroksessa oli vaikeuksia saada ulko-ohjaa tuntumalle eikä väistökään mennyt niin hyvin. Pari kertaa sain Assun ottamaan ristiaskelia, mutta tila loppui yleensä kesken puolikkaasta maneesista. Vasen kylki tuntui kovalta, eikä pohje mennyt läpi. Ja Assu asettui väärään suuntaan. Muuten poni oli ihan kiva. Laukan jätin nostamatta kokonaan.
Lauantaina menin maastoon. Tulin tallille jo yhden aikaan mutta siitä huolimatta muut maastoilijat olivat jo ratsastaneet, joten meni yksin. Mentiin reilun tunnin käyntimaastopätkä, johon kuului myös kiipeilyä. Mäet olivat kovin märkiä, joten menin vain "toista" puolikasta lenkkiä eri suuntiin sekä pujottelin mäntyjen välissä käynnissä. Assu tykkäsi kovasti ja meillä oli kivaa. Kävely polulla sen sijaan oli haasteellisempaa, kun prinsessan jalat kastuivat lätäköissä ja mudassa, yäk! Mieluummin Assu olisi kävellyt metsän puolella tai ravannut mutakohdista yli... Mutta siitä huolimatta, että oltiin liikkeellä yksin, Assu käveli koko viimeisen suoran tallille ohjat pitkinä. Maneesin kulmastakin päästiin ohi molempiin suuntiin, vaikka siihen on ilmestynyt kaikenlaisia pelottavia ja päristelyn arvoisia juttuja. Kirsi tuli ensin saattamaan meitä, mutta Assu suhtautuikin yllättävän fiksusti eikä edes peruutellut yhtään.
Haavaepisodin jälkeen Assu on ollut kaiken kaikkiaan paljon rauhallisempi. Ehkä sille jäi sittenkin jotain muistiin, ettei kannata kiukutella, saattaa sattua... Marraskuun alku on ollut varsinaista mutakurakeliä, joten Assu on joka päivä joutunut alistumaan jalkojen pesuun, omassa boksissa ja sienen kanssa tosin. Luin Kengättömien hevosten nettisivuilta, että arkoja hevosia yritetään turhaan pakottaa käsiteltäväksi käytävälle ja pesuboksiin, kun ne todennäköisesti antaisivat tehdä kaikki samat operaatiot rauhoittamatta omassa karsinassaan, ilman suurta stressiä. Assulle pätee ainakin selvästi tuo. Kehumalla ja palkitsemalla jokaisen jalan sai pestä ilman ongelmia. Jos Assu nosti jalan ilmaan, jatkoin pesua ja juttelua rauhallisesti. Kertaakaan Assu ei yrittänyt potkaista, se vaan yritti välttää märän sienen kosketusta, mutta antoi kuitenkin pestä jalat ihan kunnolla, kun toimin vaan rauhallisesti. Homma olisi varmaan nopeampi letkun tai suihkun kanssa pesuboksissa, mutta hepalle on paljon miellyttävämpää, kun ei tarvitse potkia ja väistellä vesisuihkua ja stressata pesukarsinaan joutumisesta.
Assu on niin herkkis muutenkin, sitä kutittaa jo pelkkä ajatus harjan kosketuksesta vatsanahassa. Oon itse vähän samanlainen, en tykkää jos kylkiini tai vatsaani kosketaan, koska se kutittaa. Jos olisin hevonen, reagoisin juuri samalla tavalla kuin Assu, luimistaisin, näykkäisisin, potkaisisin. Miksi sen pitäisi tottua siihen, että tökitään tai väkisin harjataan vatsan alta? Jos sen masussa on kuraa, sipaisen muutamalla ripeällä vedolla pehmeällä harjalla sieltä, teen jotain muuta välillä, ja taas vatsan alta vaikka toiselta puolelta, niin Assu ei ehdi ärsyyntyä pientä luimimista enempää. Jos jään "kouluttamaan" ja harjaamaan vatsaa luimistuksesta huolimatta, tulee varmasti vinkaisuja ja tömistelyjä tai hampaita kohti. Sama satuloinnissa, mahdollisimman vähän ärsytystä vatsan alueelle ja kylkiin, niin ei tarvitse väistellä hampaita. Ja paljon kehumista silloin, kun poni ei luimistele. Pitää vaan toimia rauhallisen määrätietoisesti, jos poni yrittää näykätä, ja nostaa vaikka käsi eteen tai työntää turpa pois. Yleensä se riittää. Joskus pitää äänellä tehostaa ja joskus tulee vähän kovemmin tönäistyksi, jos hampaat käyvät liian lähellä. Pakkaspäivinä kutina on pahimmillaan.
sunnuntai 31. lokakuuta 2010
Pientä muodonmuutosta
Pari vertailukuvaa Assusta viime vuonna (2009) toukokuussa ja nyt tänä (2010) syksynä. On se ehkä vähän muuttunut sittenkin. Mutta yhtä pöhkö se edelleen on. Ja ihana.
Ylin kuva on Kirsin ja viimeinen kuva Petran ottama, ja ne pari siinä välissä itse ottamiani.
Ylin kuva on Kirsin ja viimeinen kuva Petran ottama, ja ne pari siinä välissä itse ottamiani.
perjantai 29. lokakuuta 2010
Juustohöylää
Aika päivittää taas Astorian kuulumisia. Assun kanssa aina tapahtuu. Pari viikkoa sitten oli tallin koulukisat, joissa Annika ja Assu kävivät korkkaamassa helpon C:n. Sanotaan vaikka niin, että seuraavissa koulukisoissa tavoitteena on tulos. Possu possuili itselleen hylkäyksen, mutta muuten meno oli ok.
Kisoja seuranneen viikon tiistai-iltana Nooran oli tarkoitus vähän kouluttaa Assua, mutta Assu ei halunnut opiskella. Sen sijaan Assu otti lyhyen ja kipakan matsin yläkentän portin kanssa, minkä seurauksena allekirjoittanut on reilun pari sataa euroa köyhempi. Portti vei nimittäin voiton kuorien Assun takajalasta pitkät suikaleet nahkaa ja karvaa irti. Eikä auttanut kuin kutsua päivystävä eläinlääkäri muutaman kymmenen kilometrin päästä tarkistamaan haavat. Onneksi ne olivat vain pintanaarmuja ja ovat nyt jo hyvin parantuneet. Jalka on vaan vähän tai enemmänkin rivon näköinen, kun se on haava-alueiden kohdalta klipattu ja muualla rehottaa paksu ja pörröinen talvikarva. Oikeastaan jalka näyttää siltä, että joku on yrittänyt veistää siitä tuoreeltaan meetwursti-kebabia. Tai yrittänyt klipata sitä juustohöylällä. Auts.
Haavaepisodin jälkeen Assu lepäili pari päivää ja itse lähdin lepuuttamaan hermojani Helsinkiin, ensin shoppailemaan (rahatta) ja sitten Horse Show'hun sunnuntaiksi. Annika huolehti Possusen liikuttamisesta ja ruokinnasta. Helsingissä mietin pitkään, mitä ponin kanssa pitäisi tehdä. Ei se tuosta taida kesyyntyä, vaan vähän väliä sitä saa olla paikkaamassa milloin minkäkin itkupotkukiukkukohtauksen jäljiltä. Se on kallista. Todella. Ja ehdinkö tosiaan ratsia sillä vähintään viisi kertaa viikossa? Seuraavana pohdinnassa vakuutusasioitakin. Kohta pitäisi varmaan hampaatkin raspata jne. Kuluja, kuluja, kuluja. Omasta hyvinvoinnista olen jo veistänyt juustohöylällä yhä ohuempia siivuja. Ei ole varaa kampaajaan eikä hammaslääkäriin, lehtitilaukset olen jo perunut...
Horse Show'sta tuliaisina toinkin pari pientä kylttiä, toisen Assun oveen ja toisen omaan oveen:
Kylmää pohdintaa aiheuttaa myös oman selän kunto. Sain kuulla, että harjoitusravi ja laukka ovat tällä hetkellä pahasta ja niitä pitäisi välttää. Kuntoutusohjeitakin sain, pitäisi vaan jaksaa noudattaa niitä, ihan joka päivä. Mutta selässäni on kuitenkin kuluma, eikä se sieltä mihinkään häviä. Lihaskuntoa parantamalla sen voisi saada oireettomaksi. Kai.
Selkäni takia olen nyt ratsastellut vain kiemuroita kevyessä ravissa. Assu on ollut kivan rauhallinen koko viikon. Ei mitään mahdotonta kiukutteluakaan, vaikka tuossa olikin muutama pakkaspäivä. Tunnillakin oli mennyt kuulemma oikein hienosti Annikan kanssa. Toivottavasti sama jatkuisi vielä huomennakin, kun menen Kalle Nykäsen valmennustunnille. Uhmaan nyt fysioterapeutin ohjeita ja aion yrittää ratsastaa koko tunnin harjoitusraveineen ja laukkoineen. Sunnuntaista alkaen otan sitten rauhallisemmin ja annan selän levätä. Seuraaviin tallikisoihin, jotka ovat estekisat 21.11. sunnuntaina, saa osallistua Annika. Ehkä 40cm vielä, tavoitteena puhdas rata...
Kisoja seuranneen viikon tiistai-iltana Nooran oli tarkoitus vähän kouluttaa Assua, mutta Assu ei halunnut opiskella. Sen sijaan Assu otti lyhyen ja kipakan matsin yläkentän portin kanssa, minkä seurauksena allekirjoittanut on reilun pari sataa euroa köyhempi. Portti vei nimittäin voiton kuorien Assun takajalasta pitkät suikaleet nahkaa ja karvaa irti. Eikä auttanut kuin kutsua päivystävä eläinlääkäri muutaman kymmenen kilometrin päästä tarkistamaan haavat. Onneksi ne olivat vain pintanaarmuja ja ovat nyt jo hyvin parantuneet. Jalka on vaan vähän tai enemmänkin rivon näköinen, kun se on haava-alueiden kohdalta klipattu ja muualla rehottaa paksu ja pörröinen talvikarva. Oikeastaan jalka näyttää siltä, että joku on yrittänyt veistää siitä tuoreeltaan meetwursti-kebabia. Tai yrittänyt klipata sitä juustohöylällä. Auts.
 |
| Kääre pois ja alta löytyi siististi parantunut rupi. |
 |
| Portti vs. Astoria 1-0 |
Haavaepisodin jälkeen Assu lepäili pari päivää ja itse lähdin lepuuttamaan hermojani Helsinkiin, ensin shoppailemaan (rahatta) ja sitten Horse Show'hun sunnuntaiksi. Annika huolehti Possusen liikuttamisesta ja ruokinnasta. Helsingissä mietin pitkään, mitä ponin kanssa pitäisi tehdä. Ei se tuosta taida kesyyntyä, vaan vähän väliä sitä saa olla paikkaamassa milloin minkäkin itkupotkukiukkukohtauksen jäljiltä. Se on kallista. Todella. Ja ehdinkö tosiaan ratsia sillä vähintään viisi kertaa viikossa? Seuraavana pohdinnassa vakuutusasioitakin. Kohta pitäisi varmaan hampaatkin raspata jne. Kuluja, kuluja, kuluja. Omasta hyvinvoinnista olen jo veistänyt juustohöylällä yhä ohuempia siivuja. Ei ole varaa kampaajaan eikä hammaslääkäriin, lehtitilaukset olen jo perunut...
Horse Show'sta tuliaisina toinkin pari pientä kylttiä, toisen Assun oveen ja toisen omaan oveen:
 |
| Joskus sitä vaan herää Prinsessana... |
Selkäni takia olen nyt ratsastellut vain kiemuroita kevyessä ravissa. Assu on ollut kivan rauhallinen koko viikon. Ei mitään mahdotonta kiukutteluakaan, vaikka tuossa olikin muutama pakkaspäivä. Tunnillakin oli mennyt kuulemma oikein hienosti Annikan kanssa. Toivottavasti sama jatkuisi vielä huomennakin, kun menen Kalle Nykäsen valmennustunnille. Uhmaan nyt fysioterapeutin ohjeita ja aion yrittää ratsastaa koko tunnin harjoitusraveineen ja laukkoineen. Sunnuntaista alkaen otan sitten rauhallisemmin ja annan selän levätä. Seuraaviin tallikisoihin, jotka ovat estekisat 21.11. sunnuntaina, saa osallistua Annika. Ehkä 40cm vielä, tavoitteena puhdas rata...
lauantai 9. lokakuuta 2010
Viuh vauh räks poks pum, viri viri tööt tööt...
Otsikko kuvastaa Assua tänään. Huoh. Eilen meni silti oikein mukavasti isolla kentällä, vaikka juoksentelevat pikkutytöt vähän säikyttelikin. Olen parannellut krampannutta selkääni viikon verran ja välttänyt ratsastamista sen vuoksi. Keskiviikkona uskaltauduin Annen ja Lumen kanssa kevyesti maastoilemaan, tehtiin pieni lenkki ravissa ja lopuksi kiipeiltiin mäkiä kaikissa askellajeissa. Selkäni kesti ihan hyvin. Torstai jäi Assulle lepopäiväksi, mutta eilen perjantaina ratsastin isolla kentällä reilun tunnin verran. Enimmäkseen yritin työstää ravia ja saada Assua myötäämään ja taipumaan siinä. Hämärän tulosta huolimatta Assu oli oikein mukavalla tuulella ja jäi hyvä mieli, molemmille luultavasti.
Tai sitten ei. Assulla taisi jäädä jotain hampaankoloon, koska tänään hän näytti kaikki hulluuden merkkinsä. Oli tarkoitus ratsastaa maneesissa tunnin verran samoja juttuja kuin eilenkin. Samaan aikaan oli käynnissä Tarkkalan valmennus maneesin toisessa päässä, mutta ei se meitä häirinnyt, eikä mekään toivottavasti sitä. Assu suhtautui ihailtavan järkevästi suloiseen mustaan koiraan, joka vaelteli maneesissa ja loikoili missä milloinkin. Assulla riitti ymmärrystä myös kahdelle pikkuiselle mustalle otukselle katsomossa (kääpiöpinsereitä?) ja poukkoilevalle kuumahkolle valmennushepalle. Sekä myös sille, että kesken ravityöskentelyn katsomon kaiteelle ripustettu loimi ynnä muut vermeet valuivat alas hiekalle. Viimeksi mainittu aiheutti kyllä huomiota herättävää silmien pyörittelyä ja puhinaa sekä hännän huiskintaa ja viehkoa steppausta, kunnes loimimytty maassa oli nuuskittu ja vaarattomaksi todettu. Jatkoimme ravikiemuroita ja nostimme reippaan vasemman laukan, joka sujui ihan kivasti. Kävelimme pitkin ohjin ja kuuntelimme sivukorvalla valmennusta.
Päätin vielä lopuksi tehdä sen kisaohjelman, helpon C:1:n läpi pariin kertaan. Ensin tein pelkän raviosuuden ja päätin sen pysähdykseen ja peruutukseen, josta lähdin uudestaan raviin ja tein ohjelman uudestaan. Pienestä lämpenemisestä huolimatta päätin kokeilla myös laukkaa, mikä oli selvä virhe. Tässä kohtaa tapahtui se "Viuh vauh räks poks pum, viri viri tööt tööt...", ja juuri tuossa järjestyksessä. Laukka-avuista seurasi pari terävää hännänhuiskausta, kaksi suurta loikkaa ristilaukkaa, pukki, epämääräisiä laukka-askelia, uusi laukannostoyritys täysin lapasesta kohti kattoa ja sen jälkeen... no, tööt tööt. Aluksi otin sen kannan, että oikea laukkahan muuten tässä nyt nousee, vaikka seinälle kiivettäisiin. Laukka. Eiku se toinen. Laukka. Ei risti. Laukka. Eiku... Seuraavaksi melkein kiivettiinkin seinälle, kun pysäytin ponin katsomon laitaa päin. Assuhan jysäytti etukavionsa seinään ja kuinka ollakaan, säikähti aiheuttamaansa ääntä. Juu-u.
Siinä sitten väänsin ja väänsin vielä toiset kolme varttia, välillä käynnissä, välillä ravissa, mutta laukasta en vaan saanut järkevää, vaikka sekä poni että minä höyrysimme kilpaa hiestä märkinä. Lopulta pysäytin keskelle pitkää sivua turpa kiinni seinässä ja siinä sitten seistiin ja vedettiin henkeä, kunnes Assu vihdoin pärskäytti muutaman kerran. Käveltiin tovi ja totesin, että heppa on täysin lukossa, mitkään avut eivät menneet läpi, eikä se suostunut kävelemään edes suorassa, vaan taantui täysin siihen "takajalat uran sisäpuolella" -tilaan, jossa mentiin enimmäkseen koko edelliskesä. Yritin tehdä pohkeenväistöä, jotta saisin sen siirtymään sivuttain, mutta vasen kylki oli kuin kiveä, väistö oikealle ei onnistunut kunnolla. Lähinnä vauhti kiihtyi. Totesin, että omat hermot menee just ihan tyystin, joten päätin unohtaa koko laukannoston ja keskittyä ponin hallintaan ravissa, ennen kuin menettäisin kaikki mahdollisuuteni lopettaa päivän harjoitukset edes kuta kuinkin säädylliseen käytökseen.
Ravia tahkottiin kahdeksikolla ja ympyröillä vielä lähes puoli tuntia, kunnes Assu vihdoinkin suostui taipumaan ympyrään suuntaan purematta kiinni kuolaimeen. Se siitä. Muutama kierros käyntiä, muutama kierros taluttaen ja sitten höyrypää talliin. Puuh.
Ihan mielenkiintoista nähdä, millä mielellä huomenna ollaan Eeva Kaartisen valmennuksessa aamukymmeneltä. Onneksi tunnilla on vain kolme ratsukkoa yhteensä ja koko maneesi käytössä. Mielenkiintoista on myös oma kuntoni, kun olin tänään tekemässä tallitöitä, peräti neljän karsinan verran. Ekan kerran viiteentoista vuoteen siis...
(Lisätty 2.1.11) Lisään tähän loppuun vielä videon, jonka kokosin Annikasta ja Assusta 5.10.2010 estetunnin pätkistä. Video on facebookissa ja näkyy vain fb-kavereilleni.
Tai sitten ei. Assulla taisi jäädä jotain hampaankoloon, koska tänään hän näytti kaikki hulluuden merkkinsä. Oli tarkoitus ratsastaa maneesissa tunnin verran samoja juttuja kuin eilenkin. Samaan aikaan oli käynnissä Tarkkalan valmennus maneesin toisessa päässä, mutta ei se meitä häirinnyt, eikä mekään toivottavasti sitä. Assu suhtautui ihailtavan järkevästi suloiseen mustaan koiraan, joka vaelteli maneesissa ja loikoili missä milloinkin. Assulla riitti ymmärrystä myös kahdelle pikkuiselle mustalle otukselle katsomossa (kääpiöpinsereitä?) ja poukkoilevalle kuumahkolle valmennushepalle. Sekä myös sille, että kesken ravityöskentelyn katsomon kaiteelle ripustettu loimi ynnä muut vermeet valuivat alas hiekalle. Viimeksi mainittu aiheutti kyllä huomiota herättävää silmien pyörittelyä ja puhinaa sekä hännän huiskintaa ja viehkoa steppausta, kunnes loimimytty maassa oli nuuskittu ja vaarattomaksi todettu. Jatkoimme ravikiemuroita ja nostimme reippaan vasemman laukan, joka sujui ihan kivasti. Kävelimme pitkin ohjin ja kuuntelimme sivukorvalla valmennusta.
Päätin vielä lopuksi tehdä sen kisaohjelman, helpon C:1:n läpi pariin kertaan. Ensin tein pelkän raviosuuden ja päätin sen pysähdykseen ja peruutukseen, josta lähdin uudestaan raviin ja tein ohjelman uudestaan. Pienestä lämpenemisestä huolimatta päätin kokeilla myös laukkaa, mikä oli selvä virhe. Tässä kohtaa tapahtui se "Viuh vauh räks poks pum, viri viri tööt tööt...", ja juuri tuossa järjestyksessä. Laukka-avuista seurasi pari terävää hännänhuiskausta, kaksi suurta loikkaa ristilaukkaa, pukki, epämääräisiä laukka-askelia, uusi laukannostoyritys täysin lapasesta kohti kattoa ja sen jälkeen... no, tööt tööt. Aluksi otin sen kannan, että oikea laukkahan muuten tässä nyt nousee, vaikka seinälle kiivettäisiin. Laukka. Eiku se toinen. Laukka. Ei risti. Laukka. Eiku... Seuraavaksi melkein kiivettiinkin seinälle, kun pysäytin ponin katsomon laitaa päin. Assuhan jysäytti etukavionsa seinään ja kuinka ollakaan, säikähti aiheuttamaansa ääntä. Juu-u.
Siinä sitten väänsin ja väänsin vielä toiset kolme varttia, välillä käynnissä, välillä ravissa, mutta laukasta en vaan saanut järkevää, vaikka sekä poni että minä höyrysimme kilpaa hiestä märkinä. Lopulta pysäytin keskelle pitkää sivua turpa kiinni seinässä ja siinä sitten seistiin ja vedettiin henkeä, kunnes Assu vihdoin pärskäytti muutaman kerran. Käveltiin tovi ja totesin, että heppa on täysin lukossa, mitkään avut eivät menneet läpi, eikä se suostunut kävelemään edes suorassa, vaan taantui täysin siihen "takajalat uran sisäpuolella" -tilaan, jossa mentiin enimmäkseen koko edelliskesä. Yritin tehdä pohkeenväistöä, jotta saisin sen siirtymään sivuttain, mutta vasen kylki oli kuin kiveä, väistö oikealle ei onnistunut kunnolla. Lähinnä vauhti kiihtyi. Totesin, että omat hermot menee just ihan tyystin, joten päätin unohtaa koko laukannoston ja keskittyä ponin hallintaan ravissa, ennen kuin menettäisin kaikki mahdollisuuteni lopettaa päivän harjoitukset edes kuta kuinkin säädylliseen käytökseen.
Ravia tahkottiin kahdeksikolla ja ympyröillä vielä lähes puoli tuntia, kunnes Assu vihdoinkin suostui taipumaan ympyrään suuntaan purematta kiinni kuolaimeen. Se siitä. Muutama kierros käyntiä, muutama kierros taluttaen ja sitten höyrypää talliin. Puuh.
Ihan mielenkiintoista nähdä, millä mielellä huomenna ollaan Eeva Kaartisen valmennuksessa aamukymmeneltä. Onneksi tunnilla on vain kolme ratsukkoa yhteensä ja koko maneesi käytössä. Mielenkiintoista on myös oma kuntoni, kun olin tänään tekemässä tallitöitä, peräti neljän karsinan verran. Ekan kerran viiteentoista vuoteen siis...
(Lisätty 2.1.11) Lisään tähän loppuun vielä videon, jonka kokosin Annikasta ja Assusta 5.10.2010 estetunnin pätkistä. Video on facebookissa ja näkyy vain fb-kavereilleni.
torstai 10. kesäkuuta 2010
Assun kesäblogi
Opella alkoi kesäloma, joten Assupossuponi saa taas säännöllistä liikuntaa vähän väljemmän kevään jälkeen. Maanantaina olinkin jo Emmi-Marian tunnilla ja tiistaina Kallen valmennuksessa. Tänään oli ykköshoitaja Annikan vuoro Tanjan tunnilla, mutta huomenna jatkuu taas tätiratsastus ja omat kuviot. Perjantaina Tanjan tunnille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)