Operaatio Possun oikaisu

Tässä muutamana päivänä joulupyhien jälkeen ratsastellessani olen tullut yhä tietoisemmaksi ja ärsyyntyneemmäksi Assusen vinoudesta. Takapää pyrkii koko ajan "ohittamaan vasemmalta" käynnissä ja ravissa, laukassa taas kaula taipuu väkisinkin jatkuvasti oikealle: vasemmassa kierroksessa Assu siis asettuu väkisin ulospäin (oikealle), oikeassa kierroksessa se taas puskee vasen lapa edellä ulos ympyrältä ja asettuu liikaa sisään. Jos yritän korjata asetusta vasemmassa kierroksessa, vauhti kiihtyy, oikeassa kierroksessa yritän siirtää ulkopohjetta eteen, mistä seuraa lähinnä epätasapainoinen olo ja istuntani "hajoaa", pompin hallitsemattomasti. Mikä avuksi?

Löysin taannoin Marko Björsin kirjoittaman artikkelin hevosen suoristamisesta. Siinä oli esimerkkinä vasemmalta puoleltaan jäykkä hevonen. Kopioin tähän pätkän tekstiä ja vaihdoin siinä vasemman oikeaksi ja päinvastoin. Alkuperäinen teksti löytyy täältä.

"Esimerkkinä olkoon hevonen, joka on jäykkä oikealta sivultaan. Se työntää oikean lapansa ulospäin ja painuu oikealle ohjalle. Samalla se päästää tyhjäksi vasemman ohjan ja vie takaosansa vasemmalle. Hevonen vastustaa vasemman pohkeen vaikutusta, eikä vasen takajalka astu kunnolla alle. Kuolain siirtyy oikealle hevosen suussa. Tämä on tyypillinen vinous, jolloin ratsastaja toteaa, että hevonen puree kiinni oikeaan ohjaan ja rupeaa vain kovilla ohjasotteilla irroittelemaan hevosta oikealta ja potkii vielä entistä enemmän hevosen takaosaa vasemmalle. Näin saadaan hevonen vielä jännittyneemmäksi ja entistä huonompaan tasapainoon.

Tältä tuntuva vinous voidaan korjata esimerkiksi seuraavanlaisilla avuilla. Ratsastaja auttaa hevosta oikealla pohkeella (viedään pohje satulavyön kohdalle tai sen eteen) ja oikean ohjan tuella siirtää hevosen etuosaa vasemmalle. Vasen pohje, hiukan taaksepäin siirrettynä, pitää vastaan, jotta takaosa ei siityisi yhä enemmän vasemmalle. Kun etuosa on saatu siirrettyä takaosan uralle, lisätään molemmista pohkeista hieman lisää tempoa, jolloin hevonen alkaa hiljalleen tukeutua myös vasemmalle ohjalle."

Tuo ei silti oikein sovi Assuun. Kun nyt mietin, miltä tuntuu ratsastaa Assulla vasemmassa kierroksessa maneesin pitkää sivua, se ei tunnu työntävän oikeaa lapaa ulos, vaan pikemminkin vasenta sisäohjaa vasten. Se ei myöskään "painu oikealle ohjalle", jos nyt ymmärrän oikein, mitä sillä tarkoitetaan (Miksi muuten ratsastuksessa nuo ilmaisut ovat niin epäselviä? Puhutaan "oikeinpäin ratsastamisesta", "peräänannosta", "muodosta", "eteen-alas" yms. jutuista, jotka eivät todellakaan ole havainnollisia ilmaisuja siitä, mitä niillä halutaan sanoa. Jonkun pitäisi kirjoittaa ratsastustermeistä selkokielinen opas!). Assu kun ei oikeastaan koskaan "painu ohjalle", se on aina kevyt, vaikka olisikin jonkinsortin "muodossa". Mutta jos jotain ohjastuntumasta voin sanoa, niin pikemminkin Assu on kiinni kuolaimessa vasemmalta samalla, kun perä pyrkii vasemmalle. Assu kulkee siis ikään kuin pyytäisin sitä väistämään oikeaa pohjetta, vaikka ei varsinaisesti astu takajaloillaan ristiin asti.

Tästä seuraa se, että siirrän vasenta pohjetta taaemmas (juu, tiedän, ei saa korjata koskaan takapäätä, vaan aina kuuluu korjata etupää samalle uralle takajalkojen kanssa), jotta takapää ei tulisi pois uralta. Samalla puristelen vasemman käden sormia nyrkkiin-auki (olen nyt puristellut niin paljon, että vasemmassa nimettömässäni on viimeisen nivelen ulkoreunassa kipeä iso rakko), jotta saisin kuolaimen irti vasemmalta. Mutta sen lisäksi on johdettava ulko-ohjalla, eli oikealla, vähän, jotta poni ei lähde kääntymään vasemmalle. Lopputuloksena käteni ovat metrin päässä toisistaan (no ei nyt ihan, mutta hölmöltä se kuitenkin tuntuu). Poni kyllä suoristuu, mutta seuraavalla pitkällä sivulla on taas sama ongelma (lyhyillä sivuilla ei ole). Joka kerta korjatessani mietin tuota yllä olevaa ohjetta, mutta sen käyttö kaatuu siihen, että Assu ei ota tukea oikeasta ohjasta. Tavallaanhan vasen pohkeeni pitää takapäätä vastaan, mutta oikealla pohkeella en saa siirrettyä etupäätä takajalkojen kanssa samalle uralle. Onko se huono juttu? Ehkä pitäisi olla jo kulmasta valmiiksi vasen pohje taaempana pitämässä vastaan (mutta niinhän mulla usein onkin..), jotta Assu ei ehtisi kääntyä.

Vinousongelmat ovat nyt tulleet selvemmin esiin, kun olen päässyt paljon ratsastamaan koko maneesia käyttäen, koska se liittyy selvästi piiiiitkiin sivuihin. Ihan kuin Assu jännittäisi niitä? Pitkällä sivulla nimittäin usein myös "muoto" katoaa ja kulmassa löytyy uudestaan. Oikeastaan tilanne on se, että kulmasta pitkälle sivulle tultaessa Assu jännittyy, nostaa pään ylemmäs, asettuu ulos ja työntää takapään uran sisäpuolelle. Kun korjaan, kuten yllä kirjoitin, Assu palaa muotoon ja samalla suoristuu. Jos teen voltin tai ympyrän pitkän sivun alkuun, Assu työntää sisäpohkeesta välittämättä takapään pienemmälle ympyrälle. Jos teen perään toisen voltin, Assu yleensä hakeutuu muotoon, mutta minua harmittaa joka kerta mokoma vääntö. Teenkö kuitenkin oikein? Jos vaan jatkan tämän toistamista, oppiiko Assu kulkemaan suoraan? Vai opetanko sen tällä juuri vinoksi?

Kun tuo suoristaminen on muodostunut ongelmaksi, olen yrittänyt joka ratsastuskerralla pistää Assua väistämään molempiin suuntiin. Enimmäkseen käynnissä, vähän myös ravissa, lähinnä keventäen. Koska Assu menee uralla helposti "vinoon", en ole tehnyt väistöjä ollenkaan uralla, vaan uralla yritän vaan keskittyä suorana ratsastukseen. Sen sijaan olen ratsastanut pituushalkaisijaa pitkin ja väistänyt siitä takaisin uralle. Vasemmalle väistö menee helposti, koska oikeaa pohjetta Assu kuuntelee ja oma motoriikkani toimii paremmin. Mutta oikealle väistäminen on vaikeaa, Assu menee "banaaniksi" vartalostaan vasemman pohkeen ympärille ja kuitenkin yrittää asettua samaan aikaa oikealle. Siis ihan mahdottoman kieroksi. Jos saan sen houkuteltua siitä jotenkin oikeaan muotoon, väistö etenee ihan miniminiristiaskelin, mutta uralle asti en yleensä pääse ennen kuin pääty tulee vastaan, kun yritän vielä ehtiä muutaman askeleen suoristamaankin ennen kulmaa.

Onko tässä mitään järkeä? Menenkö ihan metsään tuon ponin kanssa (puskaratsastajaksiko on ryhdyttävä vaan)? Neuvokaa ny joku...

Perustätiratsastajaksi olen melko analyyttinen, ehkä jopa neuroottinen. Heppatyttöjen uudenvuodenaaton aloittelupippaloissa sanoin, ettei 33-vuotiaasta enää tule mitään kilparatsastajaa, ei koulu- eikä estepuolella. Sain vastalauseryöpyn, mutta selitin, että kun tähän ikään mennessä ei ole oppinut ratsastamaan kunnolla, ei kroppa enää opi tällä ratsastusmäärällä (4-6 kertaa viikossa) eikä kunto kasva tarpeeksi pelkällä ratsastuksella, jotta fyysiset ominaisuudet voisivat vielä kehittyä. Toki jos lähtisin tosissani treenaamaan, varmasti vielä pystyisin ihan hyviin suorituksiin, mutta kun on noita päivätöitäkin tehtävä, että saa apetta itselle ja hepalle, ei vaan ole aikaa eikä oikein muutenkaan resursseja siihen hommaan.

Siksi Assupossu vinouksineen ja oikkuineen riittää minulle ratsuksi oikein hyvin. Kaiken vääntämisen jälkeen minulle suurin palkinto on se, että se näyttää jo melkein ratsulta (useimmiten), antaa käsitellä jo kaikkia jalkojaan, ei yritä enää potkia minua (eikä muitakaan toivottavasti), ei uskalla purra omaa mammaa, vaikka ketuttaa, kun mamma harjaa masua tai laittaa satulaa, tutkii taskuni ja nuolee käteni ja takkini, jos minulla vaikka olisi jotain namuja, nukahtaa, kun selvitän tai leikkaan harjaa, kävelee perässäni tyhjässä maneesissa, kun kerään puomeja tai tötteröitä, tulee hötkyilemättä käyvän pesukoneen ohi, vaikka silmät pyörii päässä, hörisee tai hirnuu tarhassa, kun kävelen ohi... Miten tuommoisesta otuksesta voisi kukaan luopua? Mitä sitten, jos en koskaan pääse sen kanssa aluekoulukisoihin? Ulkoisia tavoitteita semmoiset. Sisäisesti motivoi hepan ulkonäön ja käytöksen muutos eniten. Ja loput tulee sydämestä. Niin kuin jo aiemmin tuonne esittelysivulleni kirjoitin, "pienen sievän kavion jälki syvällä sydämessä".