Kypsymistä

Assun oikea syntymäpäivä oli edellisviikon tiistaina, hän on nyt 10-vuotias. Ikä tuo tiettyä varmuutta, tai ainakin pitäisi. Niin varmaan on tuonutkin, ainakin Assu on nykyään varsin rauhallinen, yleensä. Viime aikoina Assulla on ollut paljon lomaa, mikä on näkynyt enemmän tai vähemmän käytöksessäkin. Siis Assuseni on rauhallisempi ratsastaa mutta karsinassa välillä hermostuneempi.

Olen ollut tosi laiska blogin kirjoittaja viime aikoina. Se johtuu siitä, että tässä keväällä yleensä työt haittaavat eniten harrastustoimintaa - ei ole paljon ylimääräistä energiaa kirjoitteluun. Eikä ole ollut oikein muuhunkaan, tunnelma on ollut vähän latistunut jostain syystä. Olen suosiolla antanut itseni laiskotella, ja käynyt tallilla vain huolehtimassa Assulle ruoat ja harjailemassa välillä. Ratsastanut olen vain pari kertaa viikossa. Assu on vähän pyöristynyt, satulavyöstä ainakin yhden reiänvälin verran. Saisi vielä vähän lisääkin pyöristyä. Mutta vähän pitäisi treenatakin, jotta pyöreyttä tulisi myös lihaksiin.

Tässä välissä on Assun kanssa yritetty harjoitella vähän maasta käsittelyn perusteita. Assu on nopea oppimaan, mutta kun se on niin käsittämättömän herkkä kaikille ulkopuolisille ärsykkeille, se usein unohtaa antaa minulle tilaa, jos se vaikka säikähtää jotain. Viimeksi eilen sain pöljän ponin niskaani, kun tultiin ulos tallin ovesta. Oikeaoppisesti minä edellä, Assu perässä. Mutta eräs toinen yksärinomistaja harjaili siinä oven vieressä puomilla heppansa loimesta karvoja ja siitä kuului "raahraahraah"-ääntä, jota Assu säikähti ja loikkasi suoraan niskaani. Tällä kertaa en jättänyt varpaitani alle eikä Assukaan pyrkinyt pitemmälle karkuun, mutta yksi säikähtänyt arabi, n. 450kg, täräyttää mukavasti, kun se juoksee lapaluitten väliin varottamatta.

On myös ratsasteltu ulkokentillä jonkin verran, kun ne nyt vihdoin ovat kuivuneet. Tai me kyllä aloitimme jo märällä kelillä varovasti käynnissä, mutta nyt on yritetty mennä siellä vähän enemmänkin. Kerran olemme myös käyneet maastossa kaksin lumien sulamisaikaan, kun lätäköt ja purot olivat suurimmillaan. On se humma kumma eläin, kun ensin koko talvi puhistaan siirtotallikopille maneesin nurkalla mutta kun koppi on viety pois siitä puhisuttamasta, se onkin aivan kauheaa. Tilalla on musta aukko, joka varmasti nielaisee koko ratsukon. Onneksi Tuuli ehti kävelemään malliksi polun alkuun, niin pääsimme Assun kanssa luottavaisin mielin matkaan.

Tai no. Luottamus oli kyllä koetuksella, kun lätäköitä oli niin paljon ja välillä kavio löpsähti loskasta veteen. Kahluukohdat Assu vältti leikkimällä nuorallatanssijaa, kun aivan polun reunassa oli noin 5 cm leveä kuiva kaistale, johon Assu huolellisesti sijoitti askeleensa, molempiin suuntiin mentäessä. On hän niin hieno. Seuraava hämmästys ja kummastus tuli hiukan ennen laidunta, kun lumen sulamisvedet valuivat ojaan, joka alittaa hevosuran siltarummun kautta. Rummusta kuului "bulbulbulbulbul"-pulputusta ja vesi kimmelsi ääriään myöten täydessä ojassa. Heti ojan jälkeen metsän puolella valui leveitä kirkkaita puroja joka suuntaan ja niistä kuului tietysti enemmän tai vähemmän lorinaa. Itse asiassa maa näytti tosi hienolta auringonpaisteessa. Assu oli niin arabia kuin vaan voi olla, kaula ylväästi kaarella, silmät ja sieraimet suurina, puhisten ja päristellen, nuuhkien, korvat hörössä, häntä pystyssä. Ei se ehkä pelännyt, koska se ei oikeastaan ollenkaan epäröinyt, mutta se oli vaan niin dramaattista. Tehtiin lyhyt lenkki käynnissä. Tai no. Takaisin tultiin jotain passagea enimmäkseen, mutta retki oli ihan hauskaa vaihtelua maneesissa töpsöttelyyn.

Maastolenkin jälkeen olenkin ratsastellut vain ulkokentillä sen vähän, mitä olen viime viikkoina ratsastanut. Yhteensä neljä tai viisi kertaa vain. Kerran menin ex tempore Titan alkeisjatko-tunnille mukaan, kun tunti oli yläkentällä ja iso kenttä oli vielä aivan litimärkä. Enkä halunnut mennä maneesiin. Se olikin aivan loistava idea, sillä jouduin kunnon "rääkkiin". Tunnista mentiin vähintään puolet kevyessä istunnassa. No niin, olenko harrastanut semmoista viimeisen vuoden aikana, enpä juuri ole. Niin että pohkeet ja vatsalihakset kunnolla kramppiin. Assu onneksi suhtautui melko ymmärtäväisesti ja tunti meni oikein kivasti. Tykkäsin tosi paljon. Hauskinta oli se, että vaikka alkeisjatko ei ehkä olisi se tunti, mihin jatkossa haluaisin osallistua, niin tuohon yläkentällä totutteluun se oli juuri sopiva. Laukkakin sujui, vaikka olin vähän epäuskoinen laukannostosta kevyessä istunnassa ja ulkokäsi kiinni harjassa. Assu onnistui loikkaamaan merkkitötteröiden yli, kun en saanut laukkaympyrällä ensin ulkopohjetta läpi millään, mutta parin harjoituskerran jälkeen Assu toimi aivan mainiosti. Kivaa alkeisjatko-tunnissa oli myös se, että sain laukata yksin, keskiympyrällä, kun muut kävelivät tai ravasivat uralla. Assun ei tarvinnut stressata muiden menosta ja sain keskittyä laukannostoon rauhassa, kun Assu ei ollut vielä ymmärtänyt, että kohta laukataan.

Ison kentän kuivahdettua olen ollut siellä Assun kanssa pari kertaa. Ensimmäisellä kerralla joku mies säikäytti Assun poimiessaan siitä meluvallin päältä leskenlehtiä. En nähnyt koko ukkoa ensin ollenkaan ja ihmettelin, miksi Assu yhtäkkiä ryntäsi takalaidalta porttia kohti. Olimme juuri nostaneet laukan, joten säikähdys tuli mahdollisimman huonoon kohtaan. Mutta hetken kuluttua minäkin kuulin rapinaa ja tajusin, mistä se tulee. Assu käyntiin ja melkein pitkin ohjin kohtaamaan pahaa petoa aidan viereen. Tervehdin miestä, joka säikähti(!) mutta vastasi tervehdykseen. Vaihdoin muutaman sanan ja silittelin Assua, joka tuntui kutistuvan välittömästi korskeasta sotaratsusta peruspolleksi, kun tajusi, että ihminenhän se vaan olikin. Mies sanoi poimivansa kukkia äidilleen. Varmaan aika iäkäs äiti, kun mieskin oli varmasti jo yli kuudenkymmenen. Mutta ei hän ollut ollenkaan tullut ajatelleeksi, että hevoset säikkyvät puskissa kyykistelevää tummaa hahmoa. Varsinkin assumaiset hevoset. Kokemus oli silti Assulle ihan hyvä, kun pääsin jututtamaan miestä ja Assu näki, ettei se ollutkaan mitään sen kummallisempaa. Miehen poistuttua nostin laukan vielä uudestaan ja kun se meni rauhallisesti, lopetin siihen.

Seuraavana päivänä kävimme tekemässä vähän kiemuroita ravissa. Oli vähän kiire aikataulu ja Assu oli vielä piehtaroinut tarhassa niin, että jouduin putsaamaan sen perusteellisesti. Jäi ratsastus vähän lyhyeksi. Mutta onneksi Assu oli rauhallisella tuulella, eikä paikalla ollut tällä kertaa mitään häiriköitä. Paitsi ratsastuksen jälkeen, kun olin jo tullut alas selästä ja juttelin Kirsin kanssa tallipihalla, Assun seisoskellessa vieressä edelleen, lähti joku dorka valkoisella bemarilla tai audilla parkkipaikalta niin, että ei näyttänyt tien leveys riittävän. Soraa lensi joka suuntaan ja renkaat ulvoi. Varmaan joku nuori jätkä hakemassa tyttöystäväänsä ratsastustunnilta. Mutta ei paljon aivosoluja tainnut päässä liikkua, kun lähti tallin parkkipaikalta siihen tyyliin. Onneksi ei ollut kovin säikkyjä hevosia tunnilla sillä kertaa, eikä Assukaan säikähtänyt silmän muljautuksia enempää.

Tänään oli Meeri Simulan Hevosen käsittely I -kurssi. Se oli aivan mahtavaa. Jatkoa odotellessa. Luulin, ettei Assu kelpaisi kurssihepaksi, kun tarkoitus oli harjoitella ns. varmojen osaajien kanssa ensimmäisellä kerralla. Mutta aamulla sain kuulla, että meillä Jessin kanssa on sittenkin Assu jo nyt. Harjoittelimme siis pareittain.

Assuhan osasi alkeet jo aika hyvin (kun olemme harjoitelleet niitä etukäteen!). Tosin alussa se oli vähän hermostunut ja yritti siksi ensimmäisissä pysähtymistesteissä jatkuvasti ohittaa minut ja Jessin. Tärkein juttu minulle oli se, että Assu ei hermostunut narun heiluttamisesta tai käsien nostosta, vaan reagoi niihin ihan oikein. Jessi on tottunut käsittelemään Monte-poniaan, joka vaatii vähän roisimpia otteita kuin Assu, ja minua vähän jännitti, miten Assu suhtautuu Jessiin. Mutta hienostihan se meni. Jessi on niin rauhallinen ja määrätietoinen, että Assu ei stressannut yhtään.

Vaikein tehtävä meille oli taivutus, kun Assu pyrki alussa vaan väistämään köyttä, jos se koski vähänkin kylkeä. Ja köysi olisi pitänyt nostaa niin, että se osuisi satulan kohdalle. Meeri sanoi, että hevonen oppii kahdeksalla toistolla uuden asian. Huvikseni laskin, että köysi piti nostaa Assun kylkeen tasan kahdeksan kertaa ennen kuin Assu ymmärsi, että siitä huolimatta ei tarvitse liikahtaa yhtään. Sen jälkeen yritimme taivutella. Assu ei ihan ymmärtänyt, mitä pyysimme, mutta taipui kyllä vähän omalla tyylillään. Lisää taivutusharjoituksia siis.

Takajalkojen väistättäminen oli myös aluksi vähän jännää. Assua selvästi huolestutti, että aion lyödä sitä köydellä, kun nostin köydenperää ylös. Assun takajalat kyllä väistivät ja menivät ristiinkin, mutta aluksi melkein juosten. Toiseen suuntaan Assu ei ollut yhtä ketterä ja siinä vaiheessa se oli myös jo ymmärtänyt, ettei köysi tee mitään, vaikka se melkein koskettaa kankkua. Jessin väistättäessä Assu meni jo kuin olisi aina osannut homman.

Assun huolestuminen alussa saattoi johtua siitä, että kun Meeri näytti Desin kanssa, miten väistättäminen tehdään, lähdin taluttamaan Assua eteenpäin, jotta näkisimme paremmin mallisuorituksen. Assu jotenkin pompahti kesken matkan ja sai löysänä roikkuneen narun yli etujalkansa. Samalla sekunnilla Assu yritti ilmeisesti paeta jalkaan tarttunutta narua taaksepäin ja kun en nähnyt taakseni, en tajunnut antaa löysää riittävän nopeasti. Assu säikähti kiristyvää narua niin, että pomppasi pystyyn ja taakse, jolloin naru kiristyi etujalan taakse vielä enemmän. Tässä kohtaa päätin päästää irti. Assulle kävi kerran aiemmin tarhaan viedessäni samalla tavalla ja silloin se otti vain pari raviaskelta irti päästyään ja pysähtyi. Nyt oli vähän jännittävämpi tilanne, joten Assu laukkasi vähän pidemmälle, mutta pysähtyi kuitenkin melko pian. Eikä onneksi edes tallannut naruaan. Tosin Assu melkein lähti pakoon, kun Anssi aidan toiselta puolelta loikkasi ottamaan Assua kiinni. Assu vähän pelkää miehiä ja aidan välistä ilmaantuva mies oli vähän liikaa. Assu hetken aikaa steppasi, mutta rauhoittui kuitenkin nopeasti, kun teimme väistätystehtävää ja Assu joutui keskittymään siinä uudestaan.

Viimeisenä tehtävänä oli ympyrälle lähettäminen ja pysäyttäminen, se, mitä eniten olin jännittänyt. Meeri sai sen näyttämään niin yksinkertaiselta, että päätin kokeilla, vaikka etukäteen vähän arastelinkin. Tarkoitus ei ollut juoksuttaa, vaan saada Assu lähtemään ympyrälle ja kävelemään eteenpäin. Nyt tajusin ensimmäistä kertaa, missä kohtaa minun kuuluu itse olla ja mitä olen tehnyt väärin. Olennaisin pointti oli se, että minun pitää itse kävellä aktiivisesti eteenpäin. En saa ottaa sivuaskelia enkä peruuttaa. Assu pysähtyi heti, jos tein väärin. Muutaman kierroksen jälkeen minua alkoi pyörryttää ja annoin Jessin kokeilla. Assu oli yhtä kiltti Jessillekin eikä hermostunut edes Ozzy-ponin poukkoillessa Kaisan narun päässä villinä pitkin kenttää. Jessin jälkeen kokeilin vielä itse uudestaan. Käynnissä Assu tuntui hiipparoivan koko ajan lähemmäs ja kutistavan ympyrää. Kun yritin hoputtaa sitä kauemmas, se lähti ravaamaan mutta ihan rauhallisesti. Pysäyttäminenkin onnistui juuri niin kuin Meeri neuvoi, eli väistättämällä takapäätä ristiin.

Meeri neuvoi myöhemmin, että ympyrän suurentaminen onnistuu "aaltoja" lähettämällä, eli Assu lähti suurentamisen sijaan raviin, koska heilutin narun väärää päätä. Pitää kokeilla sitä pian uudestaan, pitää hankkia itsellekin tuommoinen nelimetrinen köysi. Myöhemmällä käsittelykurssilla opitaan hevosen suunnan muuttaminen peruutuksen kautta. En edes halunnut kokeilla, olisiko Assu lähtenyt ympyrälle toiseen suuntaan, olin niin tyytyväinen siihen, että se ymmärsi ihan selvästi, mitä halusin sen tekevän, eikä yrittänyt paeta vaan oli todella rauhallinen.

Ehkä Assuseni alkaa vihdoin aikuistua. Ikä tuo kypsyyttä ja kokemukset karttuvat. Meillä molemmilla.

Tässä vielä pari videota Assun maaliskuisesta irtojuoksutuskokeilusta. Näkyy hyvin, että ainakin minä olin ihan pihalla.

51. blogitarina

Hiihtoloma meni menojaan. Hiihtämään en mennyt, vaikka piti. Sen sijaan pidin kiinni tavoitteesta ratsastaa ihan joka päivä.

Lauantaina maneesissa oli esterata, ja minäkin sitten intouduin Assulla kokeilemaan. Unohdin laittaa turvaliivin päälleni, joten olin vähän epävarma, enkä uskaltanut hypätä kuin miniminiristikoita. Mutta Assu oli kyllä innoissaan. En saanut vaan millään hyppyjä tuntumaan hyvältä. Olin joko hyppäämässä ennen hevosta tai jäämässä koko ajan jälkeen. Laukkaympyrällä pystyin vähän edes kontrolloimaan. Mutta pitäisi oikeasti käydä estetunneilla, että Assukin saisi vähän varmuutta menoon. Se kyllä hyppää hienosti.

Sunnuntaina dementia jatkui, mutta turvaliivin puuttumisen sijaan lähdin maastoon ilman kypärää. Ilman kypärää! Haloo, miten se on edes mahdollista! Ihme, ettei kukaan muu huomannut tai sanonut mitään. En ole todellakaan koskaan ennen ratsastanut ilman kypärää, enkä missään nimessä haluakaan. Muistan laittaneeni Assun satulavyön ensimmäiseen reikään ja tulleeni ulos boksista laittamaan takkia kiinni, hanskoja käteen ja kypärää päähän. Mutta jostain syystä se viimeinen jäi tekemättä. Kentälläkään en huomannu, että päässä on vaan pipo. Enkä edes tuulenvireestä korvissa (ja varmaan korvien välissäkin) huomannu, että kypärä puuttuu.

Lähdettiin siis Annikan ja Coran kanssa maastolenkille. Vähän ennen kiipeilymäkiä, eli ehkä noin kilometrin päässä tallista, väistin kuusenoksaa, ja tajusin, että nyt ei rapise niin kuin pitäisi. No ei kai, jos oksa osuu fleecekankaiseen pipoon eikä kypärään! Tehtiin u-käännös ja haettiin kypärä. Jotenkin tuli todella epävarma olo, mutta ravattiin kuitenkin kohti tallia. Assu muisti, että viimeinen suora on joka kerta laukattu, ja se laukkasi tälläkin kertaa. Vähän kyllä hirvitti, mutta Assu oli todella rauhallinen. Cora taisi vähän kiihdytellä takana. Tallilla hävetti, kun pyysin Jessiä viemään pipon tallin ja tuomaan kypärän tilalle. Uusi yritys maastoon.

Käytiin reilun tunnin kieppi, amppiksella kääntymässä. Vastaan tuli poni kärryjen kanssa, ja edelliskerrasta viisastuneena käänsin Assun välittömästi ympäri, kun näin kärryt, ja palasimme levikkeelle hiihtoladun viereen odottamaan kärrien ohitusta. Assu vähän hermoili, mutta ei niin paljon kuin viimeksi. Coraa ei paljon kiinnostanut. Takaisintulomatkalla Cora oli vähän hankala ja kävelimme enimmäkseen. Assu olisi halunnut ravata mutta Cora villiintyi. Ihan kiva reissu kuitenkin.

Maanantai oli kamala lomanloppumisstressin aiheuttaman unettomuuden jälkeen, joten Assu sai vapaapäivän. Tiistaina Annika oli estetunnilla. Tässä pari videopätkää tiistailta. Jospa nyt huomenna pääsisin itsekin ratsastamaan. Annika oli tänäänkin, kun en voinut ajoissa ottaa kipulääkettä pikkuvaivaan, ja siihen meni sitten lopulta koko päivä.

Maasto ja Pantsu

Viikonlopun maastoiluista intoutuneena ja rohkaistuneena lähdin maanantaina ihan kaksin Assun kanssa maastoon, kun Piia Pantsun valmennus valtasi maneesin. Assu meni hienosti ohi maneesin kulman ja siirtotallin ja lumikasojen, ja jopa maassa makailevan lanan. Alkumatkasta pikkuprinsessaa vähän jännitti mutta rohkeasti hän käveli vähän päristellen ja prööhien. Aurinkoinen ilma teki jänniä varjoja, joita piti vähän säpsähdellä ja väistellä, mutta oikein hienosti sujui kuitenkin. Hiihtäjiäkään ei tarvinnut säikähdellä sen kummemmin. Mäessä oli jotain porukkaa, joten siitä mentiin ohi vaan. Seuraava kiinnostava kohta oli metsätyöalue, jossa polulla ja sen molemmin puolin oli jätetty tukkeja sikin sokin, kävellen siitä kyllä pääsi ihan hyvin. Assu ei piitannut niistä ollenkaan, tahtoi vain vähän nuuskia vihreitä männyn oksia. Ravailtiin Pinomäen koululle asti ja sieltä vielä jatkettiin kävellen kohti ampumarataa. Ampuja ei tullut, hiihtäjiä kyllä. Ja muita lenkkeilijöitä.

Jostain kumman syystä halusin kävellä koko amppislenkin ympäri. Tietenkin siellä takasuoralla tuli vastaan raviohjastaja ja Assu teki täysstopin siihen paikkaan, kun näki vastaantulijan jossain 100 metrin päässä. Ajattelin, että väylässä riittää leveyttä mennä ohi, mutta Assu lähtikin peruuttamaan ja ohjastaja pysäytti hevosensa ja huusi, että "J***alauta, täällä toiset vetää hiittiä". Hevosensa nousi samalla pystyyn, joten kai se oli ihan oikeutettua. Huusin takaisin (etäisyyttä edelleen se 100m), että ratsuni ei ole varmaan ikinä nähnyt ravikärryjä ennen tätä, ja että väistän kyllä. Ukko huusi, että mene nyt johonkin siitä, mikä varmaan näytti helpoimmalta ratkaisulta heille mutta ei meille, sillä kun aloin kääntää Assua takaisin kohti tienristeystä, jonne voisimme väistää, pikku possuni oli sitä mieltä, että sinne paetaan niin lujaa kuin mahdollista. Olin eri mieltä, joten menimme ehkä hienointa hidasta ja korkeaa ravia ikinä (onko se jotain passagea vai mitä?). Assu on melkoinen balettitanssija halutessaan. Kulmassa kurvasin tien puolelle turvaan ja kärrymies meni ohi. Hän sanoi tulevansa vielä takaisin, mihin vastasin, että me poistumme heti siitä keskimmäisestä tiestä, että ajelee rauhassa vaan.

Assu tärisi koko matkan ja tietysti vielä siinä viimeisellä suoralla ennen Pinomäen koululle kääntymistä tuli vastaan kaksi ratsukkoa. Assu oli niin täpinöissään, että yritti paeta niitäkin. Onneksi siinä kuitenkin järki voitti, kun Assu selvästi tiesi, että kotiinpäin oltiin menossa. Vielä viime metreillä suhahti kuusen takaa hiihtäjä ja Assu vähän säikähti. Mutta selvisimme takaisin hevosuralle, missä Assu rauhoittui heti. Ravasimme melkein koko matkan tallille. Mäessä oli tällä kertaa moottorikelkka, joten emme päässeet sinne ollenkaan. Sen sijaan viimeisen suoran ennen tallille tuloa laukkasimme, kun siinä on niin hyvä tasainen polku. Ja Assu pysähtyy mielellään siinä ennen entisen halkopinon kohtaa ja kävelee siitä pitkin ohjin. Hauska reissu, vaikka vähän jäi harmittamaan sen ohjastajan kohtaaminen, tuli sellainen olo, että olin tiellä, vaikka kai ne suorat siellä ovat yhtä lailla ratsastajien käytössä kuin ravurienkin. Loppuillan istuinkin jääpuikkona maneesin katsomossa ihailemassa taitavampien ratsastajien suorituksia Pantsun valmennusryhmissä.

Tiistaina Pantsun valmennukset olivat ohi jo puoli viiden maissa, joten maneesiin pääsi taas illalla. Tosin siellä oli silloinkin vielä osa Pantsun esteistä ja niiden seassa myös alkeisestetunti, mutta kyllä me sinne sekaan mahduttiin. Assu oli ihan innoissaan, että nyt hypätään, se oli ihan virittäytynyt. Kun vielä Desi ja Ozzy ja Monte pomppivat pieniä esteitä, niin Assu odotti koko ajan, milloin tulee hänen vuoronsa. En uskaltanut lähteä hyppimään, kun Assulla ei ollut suojia eikä minulla turvaliiviä. Sen sijaan esittelin possulle vanhaa "kukkamuuria" ja kapeaa estettä, jonka alle oli kasattu kaikki merkkiämpärit, sekä "vesiestettä". Isoja 120cm esteitä kävimme myös nuuskimassa. Ravailimme ja kävelimme pari tuntia siellä esteiden lomassa ja ylitimme maapuomeja siellä täällä. Monte-ponille vesiesteen sinisestä pressusta tuli aivan ylittämätön ongelma. Se vaan ei millään suostunut menemään siitä yli.

Assu tuijotteli Montea aina välillä, mutta ei osoittanut mitään mielenkiintoa pressuun Monten ollessa paikalla. Kun Monte ja muut lähtivät, jatkoin vielä ravailua. Yritin mennä sen "vesiesteen" vierestä ohi, mutta Assu sai pärskäys-tuijotus -kohtauksen sen kohdalla ja pysähtyi, kääntyi ja hyppäsi sen yli, ja jatkoi laukalla ihan intoa piukassa! Räjähdin nauruun, koska se oli niin kummallinen reaktio. En missään vaiheessa pyytänyt Assua ylittämään pressua, ajattelin, että se vaan haistelee sitä tai jotain, mutta hän päättikin mennä siitä yli. Monte tönötti siinä samassa kohtaa varmaan tunnin, eikä mennyt sittenkään. Assua selvästi kiinnosti, mikä siinä oli ongelmana, ja päätti, että hän kokeilee. Hyppelin siitä vielä muutaman kerran huvikseni yli, ja sen jälkeen Assu melkein väkisin vei niille pikku pystyesteille, mitä Titta oli laittanut tunnille. Kerran Assu pääsi vähän karkaamaan käsistä, ja jouduin tekemään hätäjarruvoltin sen 120cm korkean esteen kohdalle ja hetken ehdin luulla, että Assu yrittää hypätä siitä. Se nimittäin katsoi suoraan estettä ja kiihdytti, kuin olisi valmistautunut hyppäämään. Tuli vähän kiire jatkaa käännöstä. Assu olisi ehkä kyennyt hyppyyn, mutta minä olisin jäänyt varmasti kyydistä. Täytyy varmaan jonain päivänä rohkaistua vähän hyppimään. Olen vaan niin huono siinä. Olen liian vanha ja arka.

Tänään Assu sai tuplasti liikuntaa, kun en raaskinut jättää maastoilua aurinkoisena päivänä väliin, vaikka Annikalla oli tunti illalla. Kävin päivällä tekemässä ampumaradan lenkin taas. Tänään siellä myös ammuttiin ja kaikkea muutakin jännää tapahtui. Talvisessa metsässä maastoilu on mahtavaa. Ei ole hiki eikä ole ötököitä, heppa pysyy puhtaana ja polku on sopivan pehmeä. Tällä kertaa pääsimme tekemään pienen kiipeilylenkinkin, vaikka mäessä oli pulkkailija ja lumilautailija. Assu ei niistä piitannut, kävimme keskimäen kautta sen korkeimman nyppylän päälle ja käännyimme siellä ympäri niin, että laskettelijat saivat mennä rauhassa. Tällä kertaa myös laukkasimme pitkän pätkän Pinomäen koululle asti, Assu meni ihan rauhallisena. Huippukivaa oli, ihana kevättalven aurinko paistoi lumisten oksien lomasta ja hanki narskui kavioitten alla. Parempaa talvilomaa ei voi edes kuvitella! 

Ai niin, Assun esittely löytyy nyt Porin Ratsastuskeskuksen uusilta kotisivuilta: http://porinratsastuskeskus.sporttisaitti.com/yksityiset/.

Pakkasrajoja

Blogikirjoittajan laiskuus on päässyt valloilleen, kun lämpömittari on painunut yhä syvemmälle miinuksen puolelle. Kirjoitusten vähyys on suoraan verrannollinen heppailujen määrään, mutta kylmyyden lisäksi syy vähäiseen ratsastusintoon on ollut yöunten vähyys, joka johtuu kasaantuneista tekemättömistä töistä. Laiskuus siis ehkä kuitenkin se perimmäinen syy, tai ainakin se, että on tullut tavaksi jättää kaikki hommat viime tippaan.

Ennen kuin Suomen sääolot vaihtuivat Siperian kanssa ratsastelin useampana iltana maneesissa ilman jalustimia ja tunnustelin istuntaani ja hepan herkkyyttä. Uskaltauduin jopa laukkaamaan muutamaan kertaan ilman jalustimia (uu, täti-extremeä!). Harkitsin jopa ilman satulaa ratsastamista, kun olin löytänyt istuinluuni ja tasapainoni ihan uudella tavalla Assun kanssa.

Mutta sitten pikku prinsessalleni tuli kiima. Rakas kultamussukka Possuni vinkui ja luimi ja louskutteli hampaitaan ja uhitteli kaikin tavoin, ja kun en uskonut, vaan jatkoin puhdistusta, olin saada hokinreiät otsaani, kun menin nostamaan takakaviota. Sain alkukantaisen raivostumisreaktion (en tiennyt sen olevan mahdollista) ja poni-parka kiipesi karkuun melkein naapurikarsinan puolelle. Poistuin boksista käytävälle vetämään henkeä, koska säikähdin niin, että sykkeeni huiteli lähellä maksimia. Kun olin rauhoittunut, otin suurieleisesti karkkia taskuun ja siirryin takaisin nostamaan sen samaisen takakavion. Taputtelin ensin Assun pyllyn päältä ja siitä vähitellen jalkaa pitkin alemmas, kunnes käteni oli nostokohdassa, ja tällä kertaa Assu ei edes vinkaissut. Karkki palkaksi siitä hyvästä ja takaisin käytävälle pyyhkimään hikipisarat otsalta. Ajattelin jo jättää ratsastuksen väliin, mutta kun olin satulan ja suitset hakenut, niin en kehdannut olla ratsastamatta. Martingaalin otin pois, koska luultavasi poni olisi syönyt minut sitä virittäessä. Voi sitä vinkumista, kun kiristin satulavyötä.

Yllättäin ratsastus sujuikin melko rennosti, kun pääsimme maneesiin. En ruvennut vaatimaan mitään hienosäätöä, vaan tein ympyröitä käynnissä ja ravissa, otin pikkupätkän laukkaa ja jonkin aikaa seisoskelin vaan juttelemassa, eikä Assu ollut moksiskaan. Martingaalin puuttuminenkaan ei haitannut, enkä ole itse asiassa vieläkään laittanut sitä takaisin, vaikka pahin vinkukausi meni jo ohi.

Seuraavina päivinä oli joko liian kylmä tai minulla kädet täynnä muita töitä, joten Assu joko lepäili tai liikkui Annikan kanssa. Viime viikon maanantaina Nea lupautui liikuttamaan Assua ilman satulaa, mutta olivatkin Annikan kanssa pitäneet Assulle pienen puomiharjoituksen. Alla Annikan kuvaamia videoita.






Tiistaista alkaen oli todella kylmä ja hepat olivat sisällä lähes kaikkina päivinä. Annika oli abiriennoissa, joten Assu sai viettää lepopäiviä ja parannella haavojaan. Yhtenä aamuna Assu oli nimittäin kytketty ketjuihin käytävälle karsinan siivouksen ajaksi ja saanut jonkin aikaa siinä seistyään yhtäkkiä vetopaniikkikohtauksen. Riimu ei ollut mennyt heti rikki, vaan Assu oli ilmeisesti kaatunut ja vasta sitten päässyt irti. Seurauksena pintahaavoja eri puolilla nassua, isoin haava leuan alla soljen kohdalla, mutta ei mitään pahempaa. En ollut tullut ajatelleeksi, että kukaan kytkisi Assua ketjuihin, enkä ollut huomannut sanoa vetopaniikista aamutallintekijälle. Onneksi tällä kertaa Assu selvisi säikähdyksellä. Täytynee laittaa pieni info-lappunen Assun karsinan oveen vastaisen varalle.

Eilen lauantaina vihdoin ehdin ja jaksoin itsekin lähteä ratsastamaan. Olin Rosan ja Marikan kanssa maastossa tunnin lenkillä. Tammat olivat innoissaan ja vauhdikkaalla päällä. Assu tapansa mukaan ravasi, kun Rosa käveli, ja laukkasi, kun Rosa ravasi, mutta ei silti pyrkinyt ohi eikä koheltanut. Pakkasta oli nelisentoista astetta, mutta ei se niin hirveän kylmältä lopulta tuntunut, kun oli hyvin varustautunut. Teimme pienen lenkin kiipeilymäessäkin ja testasimme Assun kanssa, kuinka syvää hanki on polun vieressä. Ihan tarkoitusella siis. Assu humpsahti hankeen melkein vatsaansa myöden ja sai ponnistella ihan kunnolla, että pääsimme takaisin polulle. Tänään tein saman lenkin Rosan ja Annen kanssa, hummat olivat vaan paljon rauhallisempia. Assukin käveli, ainakin alkumatkasta. Hiihtäjät vähän Possua hämmästyttivät, mutta ei se niitä ruvennut säikkymään, kun ei Rosakaan niistä välittänyt. Amppiksen laidalla paukkui, mutta siitäkin mentiin vaan ohi.

Nyt on hiihtoloma, joten minulla pitäisi olla hyvin aikaa ratsastaa joka päivä. Huomenna ja tiistaina on kuitenkin maneesi varattu Pantsun valmennuksiin, joten voi olla, että huomennakaan ei ehdi maneesiin. Mutta jos vaikka jatkaisi tuota maastoilua, kun se tuntuu nyt sujuvan...

Kesypossu

Viime viikko meni jotenkin nopsaan Assun kanssa. Polle oli tavallista rauhallisempi koko viikon. Kallen valmennus viime viikon lauantaina meni aika kivasti siihen asti kunnes laukattiin. Siinä Assu vähän keräsi liikaa lämpöä ja vauhtia, mutta kaikki kiemurat ja hidastukset ennen sitä menivät ihan mukavan rauhallisesti ja rennossa muodossa.

Sunnuntaina 31.10.2010 kävin laukkaamassa tulevan kuukauden edestä niin paljon, että ponikin vallan väsyi. Mutta löydettiin lopulta kohtalaisen rauhallinen laukka molempiin suuntiin. Maanantaina oli Annikan vuoro, tiistai taisi olla Assulla lepoa vai kävikö Annika silloin verkkailemassa ilman satulaa, en muista enää, ja keskiviikkona Annika oli tunnilla ja Assu oli kuulemma mennyt oikein hienosti. Torstaina menin vain käyntiä ja ravia ja yritin noudattaa Inan ohjeita. Assu menikin oikein kivasti. Ina tuli laukkaamaan sen kanssa mun puolesta, vaihdeltiin heppoja siinä useampaan kertaan, kun Ina laukkasi ensin Lumella, sitten Bellalla ja lopuksi vielä Assulla, ja me vaihdoimme Aksun kanssa tarvittaessa aina hepan selästä toiseen. Assu meni laukankin melko rauhallisesti ja lopuksi selvästi antoi periksi, varsinkin vasemmassa kierroksessa.

Perjantaina ratsastin pitkään mutta menin vain käyntiä ja ravia. Hain lähinnä sitä rentoa muotoa. Assu meni ehkä vähän liiankin alas, mutta arvelin, että se oli pelkästään positiivista verrattuna siihen, että mennään turpa taivaassa. Kun muoto alkoi tuntua pysyvältä, häiritsin Assun keskittymistä pyytämällä sitä väistämään keskihalkaisijalta uraa kohti. Oikeassa kierroksessa onnistui ihan hyvin, siis väistö vasemmalle meni hienoilla ristiaskelilla sekä käynnissä että ravissa, mutta vasemmassa kierroksessa oli vaikeuksia saada ulko-ohjaa tuntumalle eikä väistökään mennyt niin hyvin. Pari kertaa sain Assun ottamaan ristiaskelia, mutta tila loppui yleensä kesken puolikkaasta maneesista. Vasen kylki tuntui kovalta, eikä pohje mennyt läpi. Ja Assu asettui väärään suuntaan. Muuten poni oli ihan kiva. Laukan jätin nostamatta kokonaan.

Lauantaina menin maastoon. Tulin tallille jo yhden aikaan mutta siitä huolimatta muut maastoilijat olivat jo ratsastaneet, joten meni yksin. Mentiin reilun tunnin käyntimaastopätkä, johon kuului myös kiipeilyä. Mäet olivat kovin märkiä, joten menin vain "toista" puolikasta lenkkiä eri suuntiin sekä pujottelin mäntyjen välissä käynnissä. Assu tykkäsi kovasti ja meillä oli kivaa. Kävely polulla sen sijaan oli haasteellisempaa, kun prinsessan jalat kastuivat lätäköissä ja mudassa, yäk! Mieluummin Assu olisi kävellyt metsän puolella tai ravannut mutakohdista yli... Mutta siitä huolimatta, että oltiin liikkeellä yksin, Assu käveli koko viimeisen suoran tallille ohjat pitkinä. Maneesin kulmastakin päästiin ohi molempiin suuntiin, vaikka siihen on ilmestynyt kaikenlaisia pelottavia ja päristelyn arvoisia juttuja. Kirsi tuli ensin saattamaan meitä, mutta Assu suhtautuikin yllättävän fiksusti eikä edes peruutellut yhtään.

Haavaepisodin jälkeen Assu on ollut kaiken kaikkiaan paljon rauhallisempi. Ehkä sille jäi sittenkin jotain muistiin, ettei kannata kiukutella, saattaa sattua... Marraskuun alku on ollut varsinaista mutakurakeliä, joten Assu on joka päivä joutunut alistumaan jalkojen pesuun, omassa boksissa ja sienen kanssa tosin. Luin Kengättömien hevosten nettisivuilta, että arkoja hevosia yritetään turhaan pakottaa käsiteltäväksi käytävälle ja pesuboksiin, kun ne todennäköisesti antaisivat tehdä kaikki samat operaatiot rauhoittamatta omassa karsinassaan, ilman suurta stressiä. Assulle pätee ainakin selvästi tuo. Kehumalla ja palkitsemalla jokaisen jalan sai pestä ilman ongelmia. Jos Assu nosti jalan ilmaan, jatkoin pesua ja juttelua rauhallisesti. Kertaakaan Assu ei yrittänyt potkaista, se vaan yritti välttää märän sienen kosketusta, mutta antoi kuitenkin pestä jalat ihan kunnolla, kun toimin vaan rauhallisesti. Homma olisi varmaan nopeampi letkun tai suihkun kanssa pesuboksissa, mutta hepalle on paljon miellyttävämpää, kun ei tarvitse potkia ja väistellä vesisuihkua ja stressata pesukarsinaan joutumisesta.

Assu on niin herkkis muutenkin, sitä kutittaa jo pelkkä ajatus harjan kosketuksesta vatsanahassa. Oon itse vähän samanlainen, en tykkää jos kylkiini tai vatsaani kosketaan, koska se kutittaa. Jos olisin hevonen, reagoisin juuri samalla tavalla kuin Assu, luimistaisin, näykkäisisin, potkaisisin. Miksi sen pitäisi tottua siihen, että tökitään tai väkisin harjataan vatsan alta? Jos sen masussa on kuraa, sipaisen muutamalla ripeällä vedolla pehmeällä harjalla sieltä, teen jotain muuta välillä, ja taas vatsan alta vaikka toiselta puolelta, niin Assu ei ehdi ärsyyntyä pientä luimimista enempää. Jos jään "kouluttamaan" ja harjaamaan vatsaa luimistuksesta huolimatta, tulee varmasti vinkaisuja ja tömistelyjä tai hampaita kohti. Sama satuloinnissa, mahdollisimman vähän ärsytystä vatsan alueelle ja kylkiin, niin ei tarvitse väistellä hampaita. Ja paljon kehumista silloin, kun poni ei luimistele. Pitää vaan toimia rauhallisen määrätietoisesti, jos poni yrittää näykätä, ja nostaa vaikka käsi eteen tai työntää turpa pois. Yleensä se riittää. Joskus pitää äänellä tehostaa ja joskus tulee vähän kovemmin tönäistyksi, jos hampaat käyvät liian lähellä. Pakkaspäivinä kutina on pahimmillaan.