Tänään meinasi olla ratsastajalla herne nenässä jo tallille tullessa, kun puoli seitsemän pintaan oli pollella heinät edessä. Tyypilliseen tapaani kommentoin kaikille vastaantulijoille, että mikä nyt on, ei näin aikaisin kuulu heiniä jakaa, kun toiset tulee töistä ja asioilta, kyllä pitää voida vielä seitsemäksi tulla ratsastamaan... jne. Täältähän muuten tulee kunnon nipunapua, kun ottaa päähän. En tiedä, miksi tänään oli iltatalli niin aikaisessa, mutta päätin heinistä huolimatta mennä kevyesti ratsastamaan edes puoleksi tunniksi, vaikka päässä kihisi. Assukin jotain steppaili karsinassa, kun olin laittamassa satulaa ja ilmeisesti olin kerrankin riittävän vakuuttava komentamaan sitä, se nimittäin uskoi yhdestä sanasta ja harkitusta tökkäisystä ryntäille. Siinä samalla oivalsin, että omaa asennetta pitää heti vaihtaa, tai poni on kohta ihan tööttööt. Onneksi Assulla on varmaan jokin ekstra-aisti ja tuntosarvet sille, että minua harmittaa jokin. Se nimittäin oli maailman kiltein ja suloisin, kun vihdoin päästiin karsinasta liikkeelle.
Maneesissa oli aluksi Noora Quintoa juoksuttamassa, joten kävelin vaan pitkään löysin ohjin. Kun oripoika poistui, kokosin ohjat ja aloin hakea taas muotoa Inan ohjeet mielessä. Ei tarvinnut montaa kierrosta kävellä ohjat tuntumalla ja ulko-ohja passiivisena, kun Assu myötäsi edestä. Ravissa piti odotella vähän pitempään, koska Assua vähän aluksi hermostutti. Mutta aika pian se muisti, miten saa kehuja. Ravailin ympyröitä molempiin suuntiin ja mietiskelin niitä näitä omia asioitani. Ja kehuin Assua samalla, kun se oli niin helppo ja lutunen. Välillä otin käyntiin ja yritin harjoitella ja harjoituttaa Assulla pohkeenväistöä, varsinkin oikealle, koska vasen pohje ei tunnu menevän kunnolla läpi. Tai Assu kyllä reagoi siihen, mutta ei toivotulla tavalla, vaan vääntää itsensä ihme mutkalle, asettuu väärään suuntaan ja takapää jää jälkeen väistössä paljon. Omakin motoriikka toimii huonosti oikealle väistättäessäni, en saa pidäte-pohje -yhdistelmää jostain syystä onnistumaan, vaan pidätän ja painan pohkeella yhtä aikaa. Painoakaan en saa siirtymään oikealle kunnolla. Vasemmalle nuo avut tulevat automaattisesti oikein ja Assu vaan sipsuttaa nättejä ristiaskelia juuri oikeassa asennossa (Melkein itkettäisi, jos olisin itkijäihmisiä, kun peileissä näyttää niin hienolta!).
Kun väistöt sujuivat jokseenkin kunnolla, ravailin vielä vähän pienempiä ympyröitä molempiin suuntiin ja vaadin vähän enemmän taipumista, varsinkin vasemmalle. Heppa taipuu kropastaan ja kaulan alaosasta, mutta niskasta ei yhtään. Oikealle ei tarvitse edes pyytää taipumaan, riittää, että ajattelee loivaa kaarretta oikealle, niin Assu asettuu oikein. Vasemmalle joutuu koko ajan nykimään vähän, että turpa kääntyy ja niska ei silti välttämättä taivu kuin muutaman askeleen ajaksi kerrallaan. Ehkä se siitä pikkuhiljaa vetreytyy.
Taivuttelun jälkeen ravasin hetken pitkin ohjin ja hetken kävelin - ja kappas kevyt verryttelyni oli kestänyt reilusti yli tunnin. Olin niin keskittynyt ja onnellinen pienistä edistysaskelista, etten huomannut ollenkaan ajan kulumista! Aivan mahtavaa omaa aikaa ja luksusta olla hepan kanssa ihan kaksistaan ja saada koko maneesi käyttöön! Olipa hyvä tuuri kerrankin, että tunnit oli jo seitsemältä ohi ja sain treenata Assun kanssa ilman mitään häiriötekijöitä. Poni keskittyi tehtäviin niin hyvin, että melkein kuulin rattaiden surinan korvien välistä. Ja ehkä pieniä älyn välähdyksiä näkyi myös hetkittäin! Assu vaikutti tyytyväiseltä ja innokkaalta oppimaan, mitä siltä milloinkin yritin pyytää. Tällaisia iltoja tarvitsemme molemmat. Huomenna jatketaan samoilla jutuilla, mutta häiriötekijöiden kanssa. Siinä punnitaan, menikö tänään oppi perille (ja kummalle meistä)! Ainakin sain taas vahvistuksen sille, mitä yleensä hoen muille, eli pikku asioista ei kannata hermostua (kuten heinistä karsinassa ennen ratsastusta), positiivisella asenteella käännetään ne aina voitoksi... ja saadaan esimerkiksi koko maneesi omaan käyttöön =)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti